Meillä Malmin Eläkeläisillä on lukuisia elämäntarinoita. Tämä sivu on niitä varten. Kyseessä voi olla mieleen jäänyt elämänvaihe, tapahtuma. Lähettäkää tarinoitanne maarit.ahola@hotmail.com. Tarinat julkaistaan tässä, kun niitä alkaa olla runsaasti, laitan linkin taakse. Varautukaa siihen, että hion niitä toimituksellisesti. Tarinaan liittyvä sähköinen kuva on myös tervetullut.

Mirja Leppälä ja Sinikka Saarela esittivät seuraavan laulun Isänpäiväjuhlassa 13.11.2019. Sävel on Talikkalan markkinoilla. Laulun tekijä on tuntematon. Laulun sanoja on muokattu tilanteeseen sopivaksi. Talikkala oli yksi Viipurin vanhoista suomalaisista kaupunginosista, joka liitettiin kaupunkiin vuonna 1924. Talikkalan talvimarkkinat olivat tunnettu tapahtuma aikanaan.

MEILLE TULI RYPPY RAKKAUTEEN

ILO SILMISTÄ MELKEIN KUOLI, KUN EI NÄMÄ MALMIN KOMIAT POJAT (KUN EI TÄMÄN KYLÄN KOMIAT POJAT) MEISTÄ NYT ENÄÄ HUOLI.

KATSOKAAS MEITÄ NYT TARKASTI

MEILLÄ NAISELLINEN ON KROPPA, TULISET ON MEILLÄ TUNTEHET JA ÄLLIÄ TÄYNNÄ KOPPA.

KAIKKI ME KÄYTÄMME REKSOONAA JA ON PARIISIN MUOTIA YLLÄ, JA JOS SE ON KIINNI VALUUTASTA, NIIN SITÄKIN LÖYTYY KYLLÄ.

OLLAAN ME KÄYTY ULKOMAILLA JA KIELET ON HALLINNASSA, VIIME VUONNA OLTIIN RUOTSISSA, TÄLLÄ VIIKOLLA TALLINNASSA.

TÄSSÄ OISI ERIKOISTARJONNASSA FIKSUNLAISET NAISET, MEHEVÄT, KYPSÄT JA HERKULLISET JA LEMPEHEN TAIPUVAISET.

OSOITE ON MEILLÄ ENTINEN JA TIETÄKIN AUTOT KULKEE,

EIKÄ ME MUISTETA JOKA ILTA OVIAMME SÄPPIIN SULKEE.

JOS EI ONNETAR TÄLLÄKÄÄN KERTAA TÄLLAISIA TYTTÖJÄ SUOSI, OLKAAPA POJAT VARUILLANNE, ENSI VUOSI ON KARKAUSVUOSI.

VIELÄ NIITÄ HONKIA HUMISEE

Kirjoittaja Pertti Korhonen on ex-metsuri ja metallimies. Juuassa syntynyt, "elintasopakolaiseksi omassa maassaan" itseään nimittävä. Metsurin hommat hän aloitti kansakouluaikana. Koulun jälkeen Pertti meni pöllejä parkkaamaan. Ikä lienee ollut kolmentoista korvilla. Armeijaan asti hän teki metsä- ja maatöitä. Armeijan jälkeen meni muutama vuosi rakennustöissä, jonka jälkeen Pertti oli 9-kuukautisella levysepänkurssilla Vihdin Nummelassa vuonna 1969. Kurssin jälkeen Lahteen Upolle metallitöihin, ja 28.7.1971 Pertti saapui Helsinkiin. Kassakaappitehtaalla hän työskenteli yli 30 vuotta ja jäi vuonna 2004 työkyvyttömyyseläkkeelle.

Istun pöydän ääressä, ammattiosastoltani saamani vanha arvokkaan näköinen, kohtalaisessa kunnossa oleva kirjoituskone edessäni. Näppäilen tummanruskeita näppäimiä "kymmensormimenetelmällä": kahdeksan sormea hakee ja kaksi vuoronperään lyö. Ääni koneessani on voimakas, mutta koska ilta on vielä nuori, ja yläkerran kersatkin tuntuvat pelaavan jalkapalloa tai jotakin muuta pauketta tuottavaa peliä, voin vielä jonkin aikaa nauttia tämän kirjoituskonevanhuksen aikaansaamasta naputtavasta äänestä pelkäämättä naapureiden häiriintymistä. Tarkoitukseni olisi saada tekstiä ammattiosaston lehteen. Täytyy myöntää, ettei kirjoittaminen jostakin syystä tunnu helpolta. Rupean miettimään syitä, mistä moinen johtuu; olenko unohtanut koulussa oppimani, vai tuliko sittenkin laiminlyötyä koulunkäynti?

Ajatukseni palautuvat kauas Pohjois-Karjalan salomaille, isieni maille, josta kaksi vuosikymmentä sitten nälkä ajoi minut tänne Helsinkiin, missä nyt itseäni ja perhettäni elättelen paljon puhutuilla metallimiehen alimitoitetuilla palkoilla ja sittemmin niistä kertyneillä eläke-euroilla.

Työläisen lapsi ei voi valita, mihin perheeseen haluaa syntyä. Työläisperheeseen minäkin synnyin kuten yhdeksän sisarustani. Eikä minulla ole ollut mitään valittamista, sillä oppihan siinä ainakin työnteon ihanuuden. Ei ollut isiltä perittyjä omaisuuksia ja pääomia, joilla poika olisi kouluja käynyt ja nauttinut nuoren ihmisen harrastuksista, niistä, joita nykyajan nuoret voivat harrastaa.

Kun isäni oli metsuri, oli minullekin kuin itsestään selvää, mihin ammattiin ryhdyn. Niinpä koulunkäynti tuntui joskus vähän turhauttavalta. Kyllä pöllimetsässä pärjää vähemmälläkin lukemisella, tuumailtiin samoin ajattelevien, metsureiksi aikovien poikien kanssa. Ehkä syy siihen, että kirjoittaminen tuottaa vaikeuksia nyt, johtuu siitä, että silloin kouluaikaan tuli annettua turhan suuri arvo metsurin ammatille, eikä arvannut, että joskus joutuu muutakin tekemään.

Niinpä minäkin sitten nuoresta iästäni huolimatta jouduin tukkikämpille. Siihen aikaan ei ollut saloille autoteitä, eikä ollut kulkuvälineitäkään muita kuin polkupyörät tai mopedit köyhillä metsureilla, joten jouduimme olemaan viikot tukkikämpillä. Viikonlopuiksi menimme kotiin vaihtamaan puhtaat vaatteet yllemme. Kait niillä vanhemmilla miehillä lie ollut muukin tarve. Minulle, koska olin vielä keskenkasvuinen, riitti pelkkä vaatteiden vaihto.

Tukkikämpillä vallitsi reilu tukkilaishenki. Siihen aikaan oli vielä ns. lentojätkiä, jotka kiersivät kämpältä kämpälle, ja heille oli kertynyt melkoinen kaskuvarasto, joita oli mukava iltaisin kuunnella.

Olosuhteet eivät aina olleet mitenkään kehuttavat. Saattoi olla kaksi – jopa kolmekymmentä jätkää samassa tuvassa nukkumassa. Nukuttiin kaksikerrossängyissä. Parhaat vitsiniekat rupesivat kertomaan juttujaan, kun oltiin sängyssä. Kyllä niille sai nauraa mahansa kipeäksi. Jos joltain nauraessaan pääsi pieru, niin siitäkös vasta konsertti syntyi. Ei olisi uskonut, miten trimmatut perseet metsureilla olivatkaan, oli pauke semmoinen. Aamulla leijaili niin paksu rukiin tuoksu,
että ei ainakaan yläpetillä nukkuneiden tarvinnut muuta kuin pyyhkiä suunsa ja
painua töihin.

Kyllä siinä kämppäemännällä saattoi olla haukkomista, kun aamulla tuli samaan tupaan kahvia keittelemään. Varsinkin loppuviikosta saattoi emäntä aamulla ihailla näkyä, kun raavaat urokset selällään kuorsata jyräyttelivät yön viimeisiä unia ennen heräämistään. Olisiko syynä ollut tukkijätkille tavanomaiset rasvaiset ruoat, kun monella urholla saattoi olla suvunjatkosalko pystyssä? Jokin yksinäinen torakka oli kiivennyt nupin päähän tutkailemaan kuinka kanssaeläjät reagoivat emännän sytyttämään öljylampun valon aiheuttamaan kajoon.

Yleensä emänniksi olivat valikoituneet ronskinpuoleiset naiset, jotka eivät ihan pienistä säpsähtäneet. Tämmöisistäkin tilanteista he yleensä selvisivät ylimääräisellä
kattiloiden kansien kolistelulla tai saattoivat ärjäistä, että nouskaas jätkät kuselle, jotta saan ämpärin vapaaksi, jotta voin hakea kahvivettä.

Havahduin, kuinka nopeasti ilta olikaan vierähtänyt konetta naputellessa. Suljin silmäni, annoin ajatukseni kiitää kauas menneeseen. Aistin tervaskannon tuoksun, tunsin, kuinka se ritisten ja roiskuen paloi korpikuusen juuressa nielaisten kuusessa roikkuvat naavat lieskallaan. Tunsin myös nokipannun kepin nenässä, mikä antoi hyvän tuoksun puhtaaseen ja raikkaaseen korpiluontoon. Menin rentoutunut tunne sisälläni nukkumaan. Aamulla heräsin kellonsoittoon. Olin nukkunut koko yön selälläni asennossa, johon itseni illalla asetin.

...Onneksi kämppäemäntä ei tullut kahvin keittoon, vaan sytytin itse sähkövalot. Keitin kahvit, jonka jälkeen lähdin metallitöihin.

PS.

Silloin oli vuosi 1985 ja joulukuu, meillä vielä aito luonnon joulupuu. Nyt muoviseen on joulupuu vaihtunut.

Vanha kirjoituskone ja ammattiosasto, historian syövereihin haihtunut

Olin alle nelikymppinen metallimies, ruusuinen tulevaisuus edessä, kuka ties. Työelämän oravanpyörässä pyörin, iltaisin AY- piireissä hyörin

Nyt yli seitsemänkymppinen eläkeläispappa, askel lyhentynyt, tukka harmaantunut, kipeä roppa.

Yölliset unet menneen mieleen palauttaa, aamuiset erektiot eivät enää jaksa täkkiä kohottaa.


MUUTTO LAATOKAN RANNALTA JA UUDELLEN KOTOUTUMINEN

Agapetus: Viisi vekkulia. Ohjannut Kalevi Haapoja. Ylärivissä: Mauri Kaksonen, Reino Tupila, Martti Lintala, Antti Matalamäki, Lenni Koivuluoma ja Mikko Miilumäki. Alarivissä: Mirja Sinkkonen, Marja Jaskari ja Airi Tuppela.

Minä Mirja Leppälä, os. Sinkkonen synnyin tammikuussa 1943 Laatokan rannalla Jaakkiman pitäjän Rukolan kylässä. Isäni Eero Sinkkonen syntyi vuonna 1912 ja äitini Siiri os. Pitkänen vuonna 1918, molemmat Jaakkimassa.

Olin puolitoista vuotta vanha, kun jouduimme lähtemään evakkoon, vanhempani jo toista kertaa. Lähdöstä enkä taipaleestakaan luonnollisesti muista mitään. Olimme ensin ruotsinkielisellä seudulla Tiukka-nimisessä paikassa ja sieltä siirryimme Nortusen pihamökkiin Munakkaan.

Isäni sai lunastettua seurakunnalta Kurunkorvesta kolmen hehtaarin peltopalan ja metsää. Saman määrän saivat myös kolme setääni. Kurukorpeen asutettiin myös kuusi muuta karjalaisperhettä. Maisemat olivat varsin erilaiset: ei ollut mäkiä eikä sinisenä lainehtivaa Laatokkaa. Oli tasaista, vettä näki vain tulva-aikaan pelloilla.

Äitini sairasti, ja muistan äidinäidin olleen meillä hoitamassa äitiäni ja minua. Meillä myös kudottiin kangasta. Isäni oli asemasodan aikana tehnyt kangaspuut ja lähettänyt ne setäni nimellä Tiukkaan. Setä oli vapautettu jo aiemmin sodasta haavoituttuaan. Olin saanut sanomalehden naapurista lainaksi ja se kädessäni iloiten pompin kotiin. Siellä oli kovin hiljainen tunnelma, äitini oli kuollut. Olin juuri täyttänyt kuusi vuotta. Isäni joutui tekemään niin naisten kuin miestenkin työt. Hän lypsi lehmät, huolehti peltotyöt, ruoan laiton, pyykin pesun, leipomisen - kaikki. Elämä oli niukkaa. Karjalasta tuotuna meillä oli sivusta levitettävä sänky ja piironki, josta oli matkalla särkynyt peili, mutta sivukaapit olivat ehjät. Kaikki oli aloitettava uudestaan.

Olin oppinut lukemaan, ja niinpä ”Simon Hilta”, sedän vaimo, vei minut kuusijuhlaan
omien lastensa kanssa. Hän kysyi opettajalta: ”Eiks tää tyttö voi tulla tän kouluu, ko hää kert ossaap jo lukkii?” Niinpä opettaja otti minut ensimmäiselle luokalle tammikuussa, kun olin vielä kuusivuotias. Kävin kevätlukukauden ensimmäistä luokkaa ja syyslukukauden toista luokkaa. Sitten jouduinkin parantolaan Ahvenistolle. Olin saanut äidiltäni tuberkuloosin, jonka hän oli saanut hoitaessaan isäni siskoa Jaakkimassa. Pääsin suoraan kolmannelle luokalle päästessäni parantolasta.

Muistan, kuinka oudolta tuntui, kun ihmiset puhuivat eri tavalla kuin mihin olin
tottunut. Kaikkea ei heti ymmärtänytkään. Tietysti se oli molemminpuolista.
Meitäkään ei ymmärretty. Tavat, ruoka, puhe, kaikki oli erilaista. Tuli tunne, että piti nopeasti oppia paikallinen murre ja tavat, että säästyisi naurulta ja kiusaamiselta. En muista minua pahasti kiusatun, kai aika osittain kultaa muistot. Ehkä myös auttoi, kun serkkutyttöni kerran ”rökitti” isompia poikia! Paljonhan se myös riippuu ihmisistä, kaikki ovat erilaisia.

Serkkuni seurusteli pohjalaisen pojan kanssa. He molemmat olivat opiskelemassa Vaasassa. Pojan vanhemmat kieltäytyivät maksamasta poikansa opiskelua, ellei hän lopeta seurustelua karjalaisen tytön kanssa. Niinpä poika teki oman ratkaisunsa ja
hirttäytyi.

Alakoulussa oli naisopettaja Sanni Rautiainen, joka opetti tyttöjen käsitöitä kaikille
luokille. Meidän naapurissamme asui tyttö, joka oli sinne sijoitettuna ja josta perhe sai korvausta. Olimme jo yläkoulussa, kun opettaja määräsi Sirkan pesemään koulun ikkunoita, jotka oli sotkettu pihlajanmarjoilla. Sirkka pesi ikkunoita ulkona ja lauloi: ”Pot pot pot potkun sain”. Minä käännyin katsomaan ja opettaja tuli, tarttui käteeni ja veti minut perässään opettajanhuoneeseen niin kovaa vauhtia, että astuin hänen kantapäilleen. Huoneessaan hän antoi minulle Raamatun käteen ja käski lukemaan. Minä luin: Joka pahentaa yhdenkin näistä pienemmistä, olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyksiin.

Sama opettaja oli ”kultturelli” persoona. Kävin välitunneilla lausumassa hänen
opastuksellaan Lauri Pohjanpään eläinrunoja. Ilmajoella oli joka vuosi kulttuurikilpailut, joihin osallistuin. Viimeisenä kouluvuotena tein tenän enkä mennyt harjoituksiin. Kilpailupäivänä opettaja pyysi minua vanhimpana viemään joitakin oppilaita kirkolle, koska hänelle oli tullut este. Tein työtä käskettyä. Ajoin pyörällä kotiin kolme kilometriä vaihtamaan vaatteita, koska kirkolle piti lähteä, ja takaisin koululle. Yllätys oli suuri, kun minut oli ilmoitettu kilpailuun, vaikka en ollut harjoitellutkaan. Sain kuitenkin silloinkin palkinnon, muistona on viisi hopealusikkaa.

Sama opettaja pyysi minua menemään nuorisoseuran talolle esiintymään. Minun piti tanssia polkkaa heinäsäkki selässä ja laulaa: ”Mä olen Mylly-Matti mä”. Minun, joka olin uskovaisen kodin kasvatti, enkä tietenkään osannut tanssia polkkaa! Kyllähän minä siellä hyppelin. Siitä syntyi pitkäaikainen suhde nuorisoseuraan. Siellä opeteltiin tanhuja ja näytelmiä, joita sitten esitettiin iltamissa. Jopa maakunnassa käytiin esittämässä näytelmiä. Kalevi Haapoja oli meillä muutamia kertoja ohjaamassa. Esitimme myös Pohjalaisia. Mukana oli myös Pirkko Poukka, jonka laulua suuresti ihailin. Pohjalaisissa olin vähällä jäädä myös hevosen alle…. Nuorisoseura järjesti keskiviikkotansseja, joilla saatiin rahaa toimintaan. Sielläkin tuli hypeltyä toisten mukana.

Ensin oli piikomassa ja sen jälkeen pääsin Seinäjoelle Tiklakselle juoksutytöksi
housuosastolle. Munakasta kulki linja-auto Könnin, Kiikerinkylän ja Nikkolan sillan kautta Seinäjoelle. Matkaa tuli kolmisenkymmentä kilometriä suuntaansa. Sittemmin maailma on kuljettanut Seinäjoen ja Hyvinkään kautta Helsinkiin, jossa nykyään asun. Mielestäni osaan suhtautua myötämielisesti maahanmuuttajiin, koska olen itse kokenut sen, miltä tuntuu tulla vieraaseen paikkaan ja kulttuuriin, vaikkakin kieli ja maa olivat yhteisiä.

Päivitetty 14.11.2019