Meillä Malmin Eläkeläisillä on lukuisia elämäntarinoita. Tämä sivu on niitä varten. Kyseessä voi olla mieleen jäänyt elämänvaihe, tapahtuma. Lähettäkää tarinoitanne maarit.ahola@hotmail.com tai antakaa Malmin Työväentalolla. Mielelläni haastattelenkin. Tarinat julkaistaan tässä, kun niitä alkaa olla runsaasti, laitan linkin taakse. Varautukaa siihen, että hion niitä toimituksellisesti. Tarinaan liittyvä sähköinen kuva on myös tervetullut.

AFRIKAN MATKAMIES

Kuva: Sari Lehtelä

Kansakouluni kävin 1950-60-lukujen vaihteessa Mikkelin Maalaiskunnan Rämälän kansakoulussa. Kaikki opettajien nimet muistan vieläkin. Jatkoin Porrassalmen Yhteislukioon. Ja jossain näillä vaiheilla näin unen, että istun lentokoneessa korkeahuippuisten vuorten päällä. Ikään kuin enne tulevaan elämääni…

Melkoisesti on maailma muuttunut aikavälillä 1960-2010. Lukiossa 1960-luvulla laskin matematiikan laskut saksalaisella Staedler laskutikulla. Olin siitä oikein ylpeä. Ensimmäisen elektronisen taskulaskimeni hankin yliopistovuosinani 1970-luvun alussa - Texas Instruments. Hinta ylitti melkoisesti opiskelijabudjetin, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Siihen aikaan valtiotieteellisen supertietokone oli veturin kokoinen järkäle, ja käyttövuorot piti tilata viikkoja etukäteen. Sambiassa sain käyttööni ensimmäisen Nokia
taskupuhelimen. Se toimi vain pääkaupungissa Lusakassa ja myöhemmin maaseudullakin, kun onnistui kiipeämään korkean mäen päälle.

Kävi niin, että valmistuttuani yliopistosta 1976 työpaikkoja oli taas kerran vaikea löytää. Muutama kuukausi Fazerin Vaaralan leipomossa, ja sitten tarkastajana Helsingin lastensuojeluvirastossa. Sitten onnenkantamoinen. Ulkoministeriössä tarvittiin vuonna 1978 äitiysloman sijaista. Ilman sen kummempia muodollisuuksia ilmoittauduin tehtävään ja sille tielle jäin.

Äitiyslomalainen palasi virkaansa, mutta kävi ilmi, että Lusakan suurlähetystöön tarvittiin kehitysyhteistyövirkamies. Hardship- eli vaikeiden olosuhteiden maahan Sambiaan ei ollut ehdokkaita, mutta minäpä ilmoittauduin. Olen maalta kotoisin, joten ajattelin sopeutuvani, vaikka sähköt välillä katkesivat, juomavesi oli keitettävä, verkot ikkunoihin ja vuoteen päälle asennettava, jotta malariamoskiitto ei päässyt puremaan.

Siitä lähtien elämä on ollut värikästä kyytiä kuin Linnanmäen karusellissa. Afrikan eri edustustoissa ja muissa tehtävissä vietin lähes 17 vuotta. Virkavuosinani 1978-2018 tutuiksi käyneiden maiden Sambian, Egyptin ja Etiopian väkiluvut ovat enemmän kuin kaksinkertaistuneet. Pääkaupungeissansa Kairossa väkiluku on 15 miljoonaa, Addis Abebassa viisi miljoona. Monissa maailman kaupungeissa on asukkaita enemmän kuin koko Suomessa.

Vaikka Afrikassakin maat kehittyvät kelpo tavalla, suunnaton väkiluvun kasvu asettaa haasteita ja rajoituksia. Egyptissä vain pieni osa maasta on viljelykelpoista. Yli sadan miljoonan asukkaan Etiopiassa suuri osa pinta-alasta on kuivaa hiekka-aavikkoa ja karua vuoristoa. Riippuvaisuus tuontiruuasta kasvaa. Egypti ja Etiopia ovat vuosikymmeniä kiistelleet Niilin vesivarojen jakamisesta.

Ulkoministeriön virkamiehen työ on melkoisen vaihtelevaa. Raportoidaan politiikasta, taloudesta, pakolaisista, ihmisoikeuksista, ympäristöongelmista. Hoidetaan ministereiden ja kansanedustajien vierailut. Käydään Euroopan Unionin, Afrikan Unionin, YK:n ja Pohjoismaiden kokouksissa. Hoidetaan suhteista asemamaan päättäjiin ja viranomaisiin. Osallistutaan eri valtioiden itsenäisyyspäivän viettoihin, kulttuuritapahtumiin. Usein ohjelma jatkui alkuyöhön asti.

Kehitysmaiden asukkaiden arki on usein köyhää ja karua. Perustarvikkeistakin on pulaa. Riittääkö ruoka? Onko varaa ostaa lääkkeitä?
Tämän vuoden vitsauksena ovat olleet heinäsirkkalaumat. Ne peittävät taivaan ja
syövät kaiken vihreän. Koettelemuksista huolimatta asenne on myönteinen ja
jaksava. Tuntemattomiakin tervehditään. Katsekontaktia otetaan.

Ja hymyt saa kaupan päälle.

Leo Olasvirta 12.4.2020

ILO, SURU JA KAUNIIT MUISTOT

Vasemmassa kuvassa Erin ja oikeassa Pertin lapsenlapset sylissä kuoromme konsertin yhteydessä. Pertti kertoo Erinin olleen hyvin vitsikäs. "Kerran hän sanoi minulle tuosta meidän esiintymisasusta: Ukki, eikö sinunkin olisi jo aika palata nykyaikaan." Kuvassa Erin Ukin paitaan ja rusettiin pukeutuneena."

Lapsen syntyminen on iloinen asia. Varsinkin meille isovanhemmille se merkitsee paljon: lapsia on kiva hoivata ja helliä. Heidän kanssaan saa iloita ja viettää muistorikkaita hetkiä. He ovat oikeita isovanhempien sydänkäpyjä.

Lapsen kuolema on järkyttävä asia. Mikään maailmassa ei tunnu niin pahalle, kuin lapsen kuolema. He, jotka ovat sen kokeneet, sanovat, että vähintään vuosi menee pahimman surun voittamiseen: syntymäpäivät, juhlapyhät ja muut tapahtumat tuovat muistot mieleen.

Meidän lapsenlapsemme Erinin kuolemasta on nyt kulunut hiukan yli kaksi kuukautta, suru, ja ikävä ovat aina pinnalla. Lähdimme vaimon kanssa risteilylle Tukholmaan, jotta voisimme hiukan ”unohtaa” ikäväämme. Kuinkas ollakaan, laivalla oli paljon lapsiperheitä. Monta Erinin kaltaista lasta tuli vastaan, jotka palauttivat muistot siihen, kun Erinin kanssa olimme risteilyllä.

Karjalaiset itkugeenit ja ruoan kanssa nautittu valkoviini, saivat aikaan tunteen koktailin, joka pisti kyyneleet virtaamaan poskille.

Olen monesti verrannut meitä ihmisiä elämän puutarhassa kasvaviksi kasveiksi, joita suuri ja kunnioitettu ylipuutarhuri koulii ja kasvattaa. Joskus on minun vaikea käsittää hänen tahtoaan ja tekojaan: miksi nuoren taimen ei anneta kasvaa, kun moni vaivainen
ja vanha kasvi saa riutua vastoin omaa tahtoaan?

Miksi minä kirjoitan tästä aiheesta? Siksi, että haluan purkaa suruani ja tuskaani kirjoittamalla. Haluan säilyttää kauniit muistot sydämessäni, jotka Erin jätti minulle. Menen joskus kuutamolla ulos ja katselen taivaalle, näenkö siellä pienen kauniin tähden,
joka iloisesti välkehtii, josta Erin lähettää minulle viestin: älä ukki sure, minulla on täällä hyvä olla.


10.07.2013 Pertti-ukki. Kirjoituksen päivämäärä on sattumoisin sama, jona Erin olisi täyttänyt 10 vuotta.

5.4.2020 Pertti Korhonen

Sinikopioista digiaikaan

Kuva on vuodelta 1969 Oslosta Vigelandsparkista. Vieressä saksalainen työtoveri. Ikää 15-16 vuotta, mutta jo toinen kesätyöpaikka menossa. Työpaikka oli Norjan kuurojen liiton ylläpitämä Hjemmet for døve. Siivousta ja keittiössä avustamista ja elämän oppia kuurojen, kuuromykkien ja sokeiden maailmasta.

Maarit Ahola on Malmin Eläkeläisten viestintävastaava ja jäsensihteeri ja verkkosivujen toimittaja. Työelämän kuviot ovat vieneet yliopiston tutkimusympäristöstä kansainvälisen kaupan ja yhteydenpidon maailmaan. Tietotekniikka on vain väline, ei sen enempää. Se on mahdollistanut nopean yhteydenpidon eri puolille maailmaa ja pitänyt ystäväpiirin laajana.

Nyt puhutaan paljon ikääntyvien digiosaamisesta. Omalla kohdalla oppiminen alkoi 13-14 vuoden iässä, ja olenkin muistellut huvittuneena digiaikaan siirtymiseni vaiheita. Oppikoulun neljännen ja viidennen luokan konekirjoituksen kymmensormijärjestelmän oppiminen oli kaiken alku. Jossakin vaiheessa sain matkakirjoituskoneenkin, ja se kainalossani muutin Helsinkiin valmiina opintoihin vuonna 1971.

Heti opiskelun alussa minut valittiin ainejärjestön huvimestariksi ja muun hupailun ohella aloin toimittaa lehteä. Tekstiä napsuttelin ja kuvia piirsin vahapaperille. Korjaus- mahdollisuutta ei ollut muuta kuin raaputtamalla – siitä jäi sininen korjausjälki. Viikissä ylioppilaskylässä oli sinikopiokone, jolla yksi sivu kerrallaan monistettiin ainejärjestömme
lehteä. Hidasta mutta paremmasta ei ollut vielä aavistustakaan.

Varsinaiseen tietokoneaikaan siirryin 70-luvun puolen välin paikkeilla. Olin tutkimusapulaisena mukana Radiokemian laitoksen saamelaisten radioaktiivisuus-mittaustutkimuksissa ja laktoosimalabsorptiota tutkineen Timo Sahin tutkimuksissa Lapissa vuosina 1974 ja 1975. Haastatteluin kerätty tutkimusaineisto piti käsitellä, milläpä muullakaan kuin tietokoneella. Silloin elettiin isojen tietokoneiden aikaa
(hardware). Isolla tarkoitan huoneen tai huoneiston kokoista tilaa, johon koneet oli asennettu. Kaukaan tehtailla Lappeenrannassa käytettiin näitä koneita jo kouluaikanani, mutta lyhyen matematiikan vallinneena en päässyt sitä katsomaan! Meillä Viikissä oli nk. päätelaitteisto (tilaa meni siihenkin), Yliopiston tietokäsittelylaitos sijaitsi Tukholmankadulla Töölössä.

Ruokavaliotiedot ensin koodattiin 0201302 jne., siis pelkkiä numerosarjoja ja sitten lävistettiin lävistyskoneella. Minä koodasin ja lävistin tuhansia ja tuhansia kortteja. Yhtäkään numerovirhettä ei saanut syntyä. Ruoka-aineiden koodeja muistan vieläkin. Yhden tutkimuksen aineisto oli painava. Vein korttilaatikoita taksilla yliopiston tietojenkäsittelylaitokselle, ja auton takakontti oli täynnä. Tilastokäsittelyn ohjelmatkin kirjoitin itse ns. HYLPS-kielellä. Yhtäkään koodauskurssia en ollut käynyt.

Vein myös Pertti Varon elintarvikkeiden kivennäis- ja hivenainetutkimuksen analyysitietoja tietokoneella käsiteltävään muotoon 70-luvun loppupuolella. Samaan aikaan olimme saaneet jo lasketuksi väestötasolla hivenaineiden saantilukuja.
Seleenin saannin todettiin olevan suomalaisilla matalalla tasolla. Säikähdin,
luulin tehneeni desimaalivirheen elintarvikkeiden kivennäisainetietoja lävistäessäni.
Niin ei kuitenkaan ollut, seleeniä alettiin lisätä lannoitteisiin.

Graduni kirjoitin ”leikkaa-ja-liimaa” -periaatteella matkakirjoituskoneellani. Opetin ravitsemushaastattelutekniikoita ja teoriaa sekä miten haastattelutiedot viedään tietokoneelle ja miten ne lasketaan tietokoneella (ATK).

Seuraava steppi olikin tekstinkäsittely, mikä tapahtui Valtion Tietokonekeskuksen TEKO-ohjelmalla. Se oli iso askel raporttien kirjoittamisessa. Siitä tulikin niin rakas, että
Ulkomaankauppaliittoon siirtyessäni asetin sen yhdeksi työhöntulokriteeriksi.

Sähköpostia yliopistolla työskentelevät lähettivät jo 80-luvun lopussa muissa yliopistoissa työskenteleville. Suomeen se levisi 90-luvun alkupuolella. Muistan elävästi, kun Brysselin kollegani Yrjö Lampinen lähetti minulle ensimmäisen Belgian markkinoita kuvaavan värillisen (vaalean vihreä) power point-esityksen.

2000-luvulla organisaatiomme tiedot olivat jo yhteisellä alustalla, johon oli helppo pääsy eri puolilla maailmaa eli tietoliikenneyhteydet olivat kehittyneet lähes koko maailman kattaviksi. Pöytäkoneet muuttuivat kannettaviksi. Kone alkoi kulkea mukana, minne ikinä menitkin. Ohjelmistopuolella Windows ja Microsoft ovat vallanneet markkinat. Skype
mahdollisti palaverit minne päin maailmaa tahansa. Maailma pieneni.

Oma lukunsa on mobiili yhteydenpito, mikä avasi oven sosiaalisen median sovelluksille (applikaatiot) markkinan ja toi sähköpostin, valokuvauksen, äänityksen ym. kännykkään eli toimisto kulkee mukana, ystävät ja työt samoin. Ensimmäinen älykännykkäni oli Nokian kommunikaattori, joka ei sitten sopinut laisinkaan silloisen työskentelymaani Hong Kongin puhelinkulttuuriin, piti ostaa keskeltä avautuva simpukka. Suosittuja kännykkäkoruja en siihen ripustanut.

Nykymaailmaa ei voi kuvitellakaan ilman digitaalisuutta ja sen soluttautumista elämän eri alueille: terveys- ja verotietojen itsehallintaan, matkakortteihin, älyyn laitteissa ja kodinkoneissa, teollisuudessa, kaupassa. Malmin eläkeläisten kotisivujen päivittämisen opettelin vasta pari vuotta sitten.

Teknologinen kehitys ei pysähdy nykyisyyteen, pitää haluta pysyä mukana kehityksessä.

VIELÄ NIITÄ HONKIA HUMISEE

Kirjoittaja Pertti Korhonen on ex-metsuri ja metallimies. Juuassa syntynyt, "elintasopakolaiseksi omassa maassaan" itseään nimittävä. Metsurin hommat hän aloitti kansakouluaikana. Koulun jälkeen Pertti meni pöllejä parkkaamaan. Ikä lienee ollut kolmentoista korvilla. Armeijaan asti hän teki metsä- ja maatöitä. Armeijan jälkeen meni muutama vuosi rakennustöissä, jonka jälkeen Pertti oli 9-kuukautisella levysepänkurssilla Vihdin Nummelassa vuonna 1969. Kurssin jälkeen Lahteen Upolle metallitöihin, ja 28.7.1971 Pertti saapui Helsinkiin. Kassakaappitehtaalla hän työskenteli yli 30 vuotta ja jäi vuonna 2004 työkyvyttömyyseläkkeelle. Pertti on Malmin Metkat -kuoron nokkamies.

Istun pöydän ääressä, ammattiosastoltani saamani vanha arvokkaan näköinen, kohtalaisessa kunnossa oleva kirjoituskone edessäni. Näppäilen tummanruskeita näppäimiä "kymmensormimenetelmällä": kahdeksan sormea hakee ja kaksi vuoronperään lyö. Ääni koneessani on voimakas, mutta koska ilta on vielä nuori, ja yläkerran kersatkin tuntuvat pelaavan jalkapalloa tai jotakin muuta pauketta tuottavaa peliä, voin vielä jonkin aikaa nauttia tämän kirjoituskonevanhuksen aikaansaamasta naputtavasta äänestä pelkäämättä naapureiden häiriintymistä. Tarkoitukseni olisi saada tekstiä ammattiosaston lehteen. Täytyy myöntää, ettei kirjoittaminen jostakin syystä tunnu helpolta. Rupean miettimään syitä, mistä moinen johtuu; olenko unohtanut koulussa oppimani, vai tuliko sittenkin laiminlyötyä koulunkäynti?

Ajatukseni palautuvat kauas Pohjois-Karjalan salomaille, isieni maille, josta kaksi vuosikymmentä sitten nälkä ajoi minut tänne Helsinkiin, missä nyt itseäni ja perhettäni elättelen paljon puhutuilla metallimiehen alimitoitetuilla palkoilla ja sittemmin niistä kertyneillä eläke-euroilla.

Työläisen lapsi ei voi valita, mihin perheeseen haluaa syntyä. Työläisperheeseen minäkin synnyin kuten yhdeksän sisarustani. Eikä minulla ole ollut mitään valittamista, sillä oppihan siinä ainakin työnteon ihanuuden. Ei ollut isiltä perittyjä omaisuuksia ja pääomia, joilla poika olisi kouluja käynyt ja nauttinut nuoren ihmisen harrastuksista, niistä, joita nykyajan nuoret voivat harrastaa.

Kun isäni oli metsuri, oli minullekin kuin itsestään selvää, mihin ammattiin ryhdyn. Niinpä koulunkäynti tuntui joskus vähän turhauttavalta. Kyllä pöllimetsässä pärjää vähemmälläkin lukemisella, tuumailtiin samoin ajattelevien, metsureiksi aikovien poikien kanssa. Ehkä syy siihen, että kirjoittaminen tuottaa vaikeuksia nyt, johtuu siitä, että silloin kouluaikaan tuli annettua turhan suuri arvo metsurin ammatille, eikä arvannut, että joskus joutuu muutakin tekemään.

Niinpä minäkin sitten nuoresta iästäni huolimatta jouduin tukkikämpille. Siihen aikaan ei ollut saloille autoteitä, eikä ollut kulkuvälineitäkään muita kuin polkupyörät tai mopedit köyhillä metsureilla, joten jouduimme olemaan viikot tukkikämpillä. Viikonlopuiksi menimme kotiin vaihtamaan puhtaat vaatteet yllemme. Kait niillä vanhemmilla miehillä lie ollut muukin tarve. Minulle, koska olin vielä keskenkasvuinen, riitti pelkkä vaatteiden vaihto.

Tukkikämpillä vallitsi reilu tukkilaishenki. Siihen aikaan oli vielä ns. lentojätkiä, jotka kiersivät kämpältä kämpälle, ja heille oli kertynyt melkoinen kaskuvarasto, joita oli mukava iltaisin kuunnella.

Olosuhteet eivät aina olleet mitenkään kehuttavat. Saattoi olla kaksi – jopa kolmekymmentä jätkää samassa tuvassa nukkumassa. Nukuttiin kaksikerrossängyissä. Parhaat vitsiniekat rupesivat kertomaan juttujaan, kun oltiin sängyssä. Kyllä niille sai nauraa mahansa kipeäksi. Jos joltain nauraessaan pääsi pieru, niin siitäkös vasta konsertti syntyi. Ei olisi uskonut, miten trimmatut perseet metsureilla olivatkaan, oli pauke semmoinen. Aamulla leijaili niin paksu rukiin tuoksu,
että ei ainakaan yläpetillä nukkuneiden tarvinnut muuta kuin pyyhkiä suunsa ja
painua töihin.

Kyllä siinä kämppäemännällä saattoi olla haukkomista, kun aamulla tuli samaan tupaan kahvia keittelemään. Varsinkin loppuviikosta saattoi emäntä aamulla ihailla näkyä, kun raavaat urokset selällään kuorsata jyräyttelivät yön viimeisiä unia ennen heräämistään. Olisiko syynä ollut tukkijätkille tavanomaiset rasvaiset ruoat, kun monella urholla saattoi olla suvunjatkosalko pystyssä? Jokin yksinäinen torakka oli kiivennyt nupin päähän tutkailemaan kuinka kanssaeläjät reagoivat emännän sytyttämään öljylampun valon aiheuttamaan kajoon.

Yleensä emänniksi olivat valikoituneet ronskinpuoleiset naiset, jotka eivät ihan pienistä säpsähtäneet. Tämmöisistäkin tilanteista he yleensä selvisivät ylimääräisellä
kattiloiden kansien kolistelulla tai saattoivat ärjäistä, että nouskaas jätkät kuselle, jotta saan ämpärin vapaaksi, jotta voin hakea kahvivettä.

Havahduin, kuinka nopeasti ilta olikaan vierähtänyt konetta naputellessa. Suljin silmäni, annoin ajatukseni kiitää kauas menneeseen. Aistin tervaskannon tuoksun, tunsin, kuinka se ritisten ja roiskuen paloi korpikuusen juuressa nielaisten kuusessa roikkuvat naavat lieskallaan. Tunsin myös nokipannun kepin nenässä, mikä antoi hyvän tuoksun puhtaaseen ja raikkaaseen korpiluontoon. Menin rentoutunut tunne sisälläni nukkumaan. Aamulla heräsin kellonsoittoon. Olin nukkunut koko yön selälläni asennossa, johon itseni illalla asetin.

...Onneksi kämppäemäntä ei tullut kahvin keittoon, vaan sytytin itse sähkövalot. Keitin kahvit, jonka jälkeen lähdin metallitöihin.

PS.

Silloin oli vuosi 1985 ja joulukuu, meillä vielä aito luonnon joulupuu. Nyt muoviseen on joulupuu vaihtunut.

Vanha kirjoituskone ja ammattiosasto, historian syövereihin haihtunut

Olin alle nelikymppinen metallimies, ruusuinen tulevaisuus edessä, kuka ties. Työelämän oravanpyörässä pyörin, iltaisin AY- piireissä hyörin

Nyt yli seitsemänkymppinen eläkeläispappa, askel lyhentynyt, tukka harmaantunut, kipeä roppa.

Yölliset unet menneen mieleen palauttaa, aamuiset erektiot eivät enää jaksa täkkiä kohottaa.


MUUTTO LAATOKAN RANNALTA JA UUDELLEN KOTOUTUMINEN

Agapetus: Viisi vekkulia. Ohjannut Kalevi Haapoja. Ylärivissä: Mauri Kaksonen, Reino Tupila, Martti Lintala, Antti Matalamäki, Lenni Koivuluoma ja Mikko Miilumäki. Alarivissä: Mirja Sinkkonen, Marja Jaskari ja Airi Tuppela.

Minä Mirja Leppälä, os. Sinkkonen synnyin tammikuussa 1943 Laatokan rannalla Jaakkiman pitäjän Rukolan kylässä. Isäni Eero Sinkkonen syntyi vuonna 1912 ja äitini Siiri os. Pitkänen vuonna 1918, molemmat Jaakkimassa.

Olin puolitoista vuotta vanha, kun jouduimme lähtemään evakkoon, vanhempani jo toista kertaa. Lähdöstä enkä taipaleestakaan luonnollisesti muista mitään. Olimme ensin ruotsinkielisellä seudulla Tiukka-nimisessä paikassa ja sieltä siirryimme Nortusen pihamökkiin Munakkaan.

Isäni sai lunastettua seurakunnalta Kurunkorvesta kolmen hehtaarin peltopalan ja metsää. Saman määrän saivat myös kolme setääni. Kurukorpeen asutettiin myös kuusi muuta karjalaisperhettä. Maisemat olivat varsin erilaiset: ei ollut mäkiä eikä sinisenä lainehtivaa Laatokkaa. Oli tasaista, vettä näki vain tulva-aikaan pelloilla.

Äitini sairasti, ja muistan äidinäidin olleen meillä hoitamassa äitiäni ja minua. Meillä myös kudottiin kangasta. Isäni oli asemasodan aikana tehnyt kangaspuut ja lähettänyt ne setäni nimellä Tiukkaan. Setä oli vapautettu jo aiemmin sodasta haavoituttuaan. Olin saanut sanomalehden naapurista lainaksi ja se kädessäni iloiten pompin kotiin. Siellä oli kovin hiljainen tunnelma, äitini oli kuollut. Olin juuri täyttänyt kuusi vuotta. Isäni joutui tekemään niin naisten kuin miestenkin työt. Hän lypsi lehmät, huolehti peltotyöt, ruoan laiton, pyykin pesun, leipomisen - kaikki. Elämä oli niukkaa. Karjalasta tuotuna meillä oli sivusta levitettävä sänky ja piironki, josta oli matkalla särkynyt peili, mutta sivukaapit olivat ehjät. Kaikki oli aloitettava uudestaan.

Olin oppinut lukemaan, ja niinpä ”Simon Hilta”, sedän vaimo, vei minut kuusijuhlaan
omien lastensa kanssa. Hän kysyi opettajalta: ”Eiks tää tyttö voi tulla tän kouluu, ko hää kert ossaap jo lukkii?” Niinpä opettaja otti minut ensimmäiselle luokalle tammikuussa, kun olin vielä kuusivuotias. Kävin kevätlukukauden ensimmäistä luokkaa ja syyslukukauden toista luokkaa. Sitten jouduinkin parantolaan Ahvenistolle. Olin saanut äidiltäni tuberkuloosin, jonka hän oli saanut hoitaessaan isäni siskoa Jaakkimassa. Pääsin suoraan kolmannelle luokalle päästessäni parantolasta.

Muistan, kuinka oudolta tuntui, kun ihmiset puhuivat eri tavalla kuin mihin olin
tottunut. Kaikkea ei heti ymmärtänytkään. Tietysti se oli molemminpuolista.
Meitäkään ei ymmärretty. Tavat, ruoka, puhe, kaikki oli erilaista. Tuli tunne, että piti nopeasti oppia paikallinen murre ja tavat, että säästyisi naurulta ja kiusaamiselta. En muista minua pahasti kiusatun, kai aika osittain kultaa muistot. Ehkä myös auttoi, kun serkkutyttöni kerran ”rökitti” isompia poikia! Paljonhan se myös riippuu ihmisistä, kaikki ovat erilaisia.

Serkkuni seurusteli pohjalaisen pojan kanssa. He molemmat olivat opiskelemassa Vaasassa. Pojan vanhemmat kieltäytyivät maksamasta poikansa opiskelua, ellei hän lopeta seurustelua karjalaisen tytön kanssa. Niinpä poika teki oman ratkaisunsa ja
hirttäytyi.

Alakoulussa oli naisopettaja Sanni Rautiainen, joka opetti tyttöjen käsitöitä kaikille
luokille. Meidän naapurissamme asui tyttö, joka oli sinne sijoitettuna ja josta perhe sai korvausta. Olimme jo yläkoulussa, kun opettaja määräsi Sirkan pesemään koulun ikkunoita, jotka oli sotkettu pihlajanmarjoilla. Sirkka pesi ikkunoita ulkona ja lauloi: ”Pot pot pot potkun sain”. Minä käännyin katsomaan ja opettaja tuli, tarttui käteeni ja veti minut perässään opettajanhuoneeseen niin kovaa vauhtia, että astuin hänen kantapäilleen. Huoneessaan hän antoi minulle Raamatun käteen ja käski lukemaan. Minä luin: Joka pahentaa yhdenkin näistä pienemmistä, olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyksiin.

Sama opettaja oli ”kultturelli” persoona. Kävin välitunneilla lausumassa hänen
opastuksellaan Lauri Pohjanpään eläinrunoja. Ilmajoella oli joka vuosi kulttuurikilpailut, joihin osallistuin. Viimeisenä kouluvuotena tein tenän enkä mennyt harjoituksiin. Kilpailupäivänä opettaja pyysi minua vanhimpana viemään joitakin oppilaita kirkolle, koska hänelle oli tullut este. Tein työtä käskettyä. Ajoin pyörällä kotiin kolme kilometriä vaihtamaan vaatteita, koska kirkolle piti lähteä, ja takaisin koululle. Yllätys oli suuri, kun minut oli ilmoitettu kilpailuun, vaikka en ollut harjoitellutkaan. Sain kuitenkin silloinkin palkinnon, muistona on viisi hopealusikkaa.

Sama opettaja pyysi minua menemään nuorisoseuran talolle esiintymään. Minun piti tanssia polkkaa heinäsäkki selässä ja laulaa: ”Mä olen Mylly-Matti mä”. Minun, joka olin uskovaisen kodin kasvatti, enkä tietenkään osannut tanssia polkkaa! Kyllähän minä siellä hyppelin. Siitä syntyi pitkäaikainen suhde nuorisoseuraan. Siellä opeteltiin tanhuja ja näytelmiä, joita sitten esitettiin iltamissa. Jopa maakunnassa käytiin esittämässä näytelmiä. Kalevi Haapoja oli meillä muutamia kertoja ohjaamassa. Esitimme myös Pohjalaisia. Mukana oli myös Pirkko Poukka, jonka laulua suuresti ihailin. Pohjalaisissa olin vähällä jäädä myös hevosen alle…. Nuorisoseura järjesti keskiviikkotansseja, joilla saatiin rahaa toimintaan. Sielläkin tuli hypeltyä toisten mukana.

Ensin oli piikomassa ja sen jälkeen pääsin Seinäjoelle Tiklakselle juoksutytöksi
housuosastolle. Munakasta kulki linja-auto Könnin, Kiikerinkylän ja Nikkolan sillan kautta Seinäjoelle. Matkaa tuli kolmisenkymmentä kilometriä suuntaansa. Sittemmin maailma on kuljettanut Seinäjoen ja Hyvinkään kautta Helsinkiin, jossa nykyään asun. Mielestäni osaan suhtautua myötämielisesti maahanmuuttajiin, koska olen itse kokenut sen, miltä tuntuu tulla vieraaseen paikkaan ja kulttuuriin, vaikkakin kieli ja maa olivat yhteisiä.

Päivitetty 12.4.2020