Malmin Eläkeläisillä on lukuisia elämäntarinoita. Tämä sivu on niitä varten. Kyseessä voi olla mieleen jäänyt elämänvaihe, tapahtuma. Lähettäkää tarinoitanne maarit.ahola@hotmail.com tai antakaa Malmin VPK-talolla. Mielelläni haastattelenkin. Tarinat julkaistaan tässä, kun niitä alkaa olla runsaasti, laitan linkin taakse. Varautukaa siihen, että hion niitä toimituksellisesti. Tarinaan liittyvä sähköinen kuva on myös tervetullut.

Oili on viettänyt onnellista ja tasapainoista elämää, vaikka mutkiakin matkassa on ollut. Harvemman ihmisen on kuullut lausahtavan, että ”Olen tyytyväinen omaan elämääni”. Lähempi keskustelu Oilin kanssa osoitti, miksi näin on.

Oili on positiivinen ja sosiaalinen luonteen laadultaan, liikkuja. Lähtö kodista johonkin ulkopuolelle toistuu usein hänen puheessaan. Oili on Malmin eläkeläisten ahkerimpia tiistai- ja tuolijumpassa kävijöitä. Voimisteluharrastuksen lisäksi Oili harrastaa lenkkeilyä sauvakävellen Kokon Anjan ja siskojen kanssa lauantai- ja pyhäaamuisin. Kotona on kaksi kerrosta, joten askelia tulee.

Suku, lapset ja sisarukset asuvat lähellä toisiaan, samalla kulmalla. ”Joka päivä nähdään. Lapset ovat kilttejä ja auttavaisia. Nytkin oli 18-vuotias lapsen lapsi makkarakeitolla”, kertoo Oili. Ruoan hän haluaa laittaa itse. ”Ei vanhanaikaisia ruokia, vaan esim. kirjolohesta keittoa. Valmisruokia ostan silloin tällöin”.

Ystävät, työtoverit toistuvat puheessa usein. Kun on yli 91-vuotias, on luonnollista, että hyviä ystäviä menehtyy ympäriltä. ”Täytyy sanoa, että on hyvin vähän kavereita. Kerhosta on tullut tuttuja – Malmin torilla hyvän päivän tuttuja näkee. Eräs kaverini kuoli jouluna, hän oli 105-vuotias. Liikkui kovasti".

Oili on syntynyt lokakuussa 1932 Nummi-Pusulassa. Hänen synnyinkodistaan oli kilometri seuraavaan taloon. Perhettä oli isä, äiti ja neljä lasta. Oilin sisar Helvi Aaltonen on myös Malmin Eläkeläisten jäsen. Koulunkäynnin yksityiskohdat ovat unohtuneet,
mutta opettajan nimi Selma Syväoja on muistissa. Isä (s. 1886) lähti sotaan ja sai keuhkovian. Hän kuoli 60-vuotiaana.

Pääkaupunkiseudulle

18-vuotiaana Oili lähti kotiapulaiseksi Helsinkiin serkkunsa houkuttelemana. Kirjeitsehän silloin vaihdettiin viestejä. Pian Helvi- ja Helenasiskot tulivat perästä samoin muita ystäviä. Helsinki tuntui kivalta. Eka asumispaikka oli Toukolassa. Kerran nuorena asuttiin erään mummon alkovissa.

Elanto koulutti kauppa-apulaiseksi. Toukolassa ja Keskikaupungin Elannoissa olen työskennellyt sekä. Elannon pääkonttorissa Hämeentiellä. Kynällä puotipaperille laskettiin lasku, ei ollut kassakoneita. Koti oli Hämeentie 36:ssa Elannon konttoria
vastapäätä. Lapsen leikkivät sisäpihalla.

Elanto-uran jälkeen Oili meni naimisiin, synnytti ja kasvatti kolme lasta. Lastenlapsia on viisi. Neljännessä polvessa täytti Benjamin vuoden viime sunnuntaina.

Lapset isommaksi kasvatettuaan hän siivosi siivousfirman palkkaamana Helsingin Kaupungin teatterissa. Työpaikan etuihin kuului, että sai mennä harjoituksia katsomaan. Työnantaja oli joustava. Lasten ollessa pieniä hän siivosi päivällä, myöhemmin myös illalla. Mieltä lämmittää vieläkin valtakunnallinen Vuoden siivoojan titteli. Perusteluissa sanottiin mm. Kunnollinen, aina tullut töihin.

Oulunkylästä Malmille Laulurastaankujalle hän muutti 40 vuotta sitten.

Vuonna 2002 Oili aloitti jumpan Työväentalolla. Keskiviikkokerhossa ja jumpassa hän käy. Mielessä ovat Tallinnaretket kauneushoitoineen Malmin eläkeläisten kanssa. Maila Vento oli matkavastaava. Kerran vuodessa tehtiin Pärnuun viikon matkoja. Korona keskeytti nuo matkat.

Oili on viihtynyt Malmin eläkeläisissä. ”…kun tulee lähdettyä, siellä on ohjelmaa. Ei jääkotisohvalle. Vaihtelua. Tuttu ympäristö”. Niin kauan täytyy kulkea, kun jaksaa vielä.

Maarit Ahola

Olen Elsa. Synnyin Pohjois-Savossa, Vieremällä. Lähin kaupunki on Iisalmi. Lapsuus oli turvallinen. Isäni Viljon syli oli maailman paras paikka. Äitini Augusta (savolaiset sanoivat Akusta) oli hyvä pitämään huolta lapsistaan.

Meitä oli seitsemän lasta. Yksi poika oli kuollut jo yhdeksänkuisena aivokalvontulehdukseen. Lienee ollut yleinen tauti siihen aikaan.

Oli yksi pirtti, jossa pyörimme koko perhe. Jos tuli harvoin joku vieras yökylään, niin Hirvennahka levitettiin lattialla lasten alle. Meistä oli hauskaa käydä sen päälle telmimään. Pirtti toimi myös hevosen kengittämispaikkana. Lampaat kerittiin pirtissä. Isäni teki hevosenrekiä, puuastioita pirtissä. Oli hauskaa leikkiä lastuilla. Äitini leipoi ruisleipää jokatoinen päivä. Lauantaina pullapitkoja.

KOHTALO VETI LAPPIIN

Lähdin viettämään sisareni kera Playa del Inglesiin, Kanariansaarille syntymäpäiviä. Kävimme joka ilta tanssimassa paikallisbaarissa. Muutamana iltana huomasimme paikalle tulleen pitkiä miehiä. Vähän erikoisia tyyppejä. Kävi ilmi että olivat tulleet Rovaniemeltä. Liikkuivat sulavasti parketilla. Minä sanoin siskolle illalla, että otan tuon yhden lomakaveriksi. Siskoni epäili onnistuuko yritys. Viikko vierähti tanssien. Viimeisenä iltana mies pyysi kahvilaan ja vaihdoimme sähköpostitiedot.

Aloimme Suomessa kirjoitella. Tapasimme Saariselällä uudestaan. Sitten
Jyväskylässä. Pian hän saapui Hesaan ja jatkoimme Pärnun kylpylään. Kesällä jo
vieraililin Roissa Auttinkylässä. Monta vuotta liikuin Rovaniemen ja Hesan
väliä. Ikävä tuli jo lähtiessä kotiin Rovaniemen asemalla.

Kymmenen vuoden seurustelun jälkeen muutin kirjani Rovaniemelle.
Kalastelu, marjastelu, mökkeily ja luonnossa liikkuminen oli hauskaa harrastusta.
Puulämmitys talvella oli opeteltava uudestaan. Sopeutuminen kaverin isoon
jälkikasvuun oli haaste. Ottivat kyllä hyvin joukkoon. Talvella opettelin
moottorikelkalla ajamaan. Kesällä traktorimönkijällä ajelimme soille hillaan.

On ollut ikimuistoisia vuosia täällä upean tyypin kera. Nyt meille on hiipinyt
voimattomuus tupaan. Viime kesänä ei enää voinut kalastaa.

Elsa on pohjoisimpia jäseniämme, asuu Autissa Lapissa.

Haastatellut ja kirjoittanut Maarit Ahola 30.11.2023

Elle on syntynyt heinäkuussa 1939 – talvisodan syttymisen porteilla. Sota on leimannut Ellen varhaislapsuutta monin tavoin. Äiti kävi synnyttämässä kaksoset kotiseudullaan Vöyrissä Pohjanmaalla. Vöyri on nykyisin Yli-Härmää. Vanhemmat asuivat kuitenkin jo Keravalla. Sisaruksia oli neljä, muut ovat poikia.

Elle kertoo, että hän oli 2-3-vuotiaana keuhkotuberkuloosiin sairastuttuaan 10 kuukautta keuhkotautiparantolassa. Sieltä hän muistaa, kuinka ”tuhma täti” syötti häntä väkisin.
Sota-aikana syötiin kaikki, mitä kiinni saatiin. Sota-aika oli pikkulapsesta hirvittävää ja pimeää aikaa, kun hälytyksen tullessa ikkunat piti peittää eikä valoja saanut näkyä missään. Lapselle oli opetettu, että pitää mennä ojaan tai juosta kotiin. Pommihälytyksiä oli aika usein. Pohjanmaalla oltiin turvassa. Isä ei halunnut lähettää lapsia Ruotsiin. Maalta salakuljetettiin lihaa ja voita kaupunkiin mitä erilaisemmin keinoin. Perheen Pohjanmaalta tuotu puolukkanelikko löytyi Tikkurilan asemalta, joku oli sen ilmeisesti junasta ottanut uskoen, että siihen oli kätketty voita.

Ellen lapsuudessa käytiin paljon mummolassa. Lapset lähetettiin vuorovuosin Pohjanmaalle mummon ja tädin tykö käymään koulua. Huumorilla Elle muistelee ”meidät vaan myytiin. Huolivat yhden lapsen kerrallaan”. Ellekin kävi vuoden kansakoulua Vöyrissä. Sota-aikaan perheille, henkilömäärän perusteella jaetut maito-, leipä- ja sokeri/yleisostokortit takasivat perusravinnon pääkaupunkiseudulla. Pohjanmaalla oli helpompaa, olihan mummolassa lehmä ja viljaa pellossa. Maito- ja leipäkortit jätettiin perheelle. Joka päivä piti hakea maitoannos, jos unohtui, niin seuraavana päivänä sitä ei enää saatu. Sokerikortti, jota myös yleisostokortiksi nimitettiin, haluttiin Pohjanmaalle. Kortilla sai kilon sokeria kuukaudessa tai esim. tupakkaa. Ruoka oli pääkaupunkiseutulaiselle lapselle hyvää: lämmintä maitoa suoraan lehmästä aamuisin ja viiliä. Yhtä kahta lehmää enempää ei olisi kannattanut pitää, sillä maito olisi jouduttu viemään meijeriin.

Kansakoulua Elle kävi Keravalla. Siellä häntä pidettiin hyvänä oppilaana. Hän osasi
lukea ennen koulua. Kolmannen hän kävi Vöyrissä, mutta opetus oli niin kehnoa, että hän tipahti niin sanotusti kelkasta, kun palasi Keravalle kouluun. Ellen aikana käytiin
kuusi vuotta kansakoulua plus jatkokoulu. Ele ei päässyt koulurytmiin mukaan. ”En ymmärtänyt, mikä oli maantietoa ja historia. Osasin tehdä vain käsitöitä. Laskento oli mukavaa ja uskonto kuin satukirja. Kielitaitoa ei karttunut eikä kieli käänny vieläkään vieraisiin kieliin. Maantiedon olen opetellut aikuisena.”

Viidennelle/kuudennelle Elle palasi taas Pohjamaalle, koska ”keuhkotautia sairastanut faija muutti sinne pienelle tilalle, jonka hän oli saanut perintönä”. Nyt koulussa oli
hyvä kuri. Nk. supistetussa koulussa - sekä syksyllä että keväällä aloitettiin myöhemmin, joten oppitunteja oli vähemmän ja oppilaitakin vain parikymmentä. Ulkoa oppiminen oli Ellestä helppoa, samoin runojen muistaminen ja laskento.

16-vuotiaana hän pääsi töihin Helsingissä Maanviljelijäin Maitokeskuksen leipomoon Salomonkadulle. Se oli todella iso leipomo tuohon aikaan. Kauan Elle ei ehtinyt siellä työskennellä, kun vyöruusu iski, jalat kipeytyivät ja oli pakko lähteä pois. Siinä meni yksi talvi kotona äidin luona. Toivuttuaan hän lähti Vaasaan piiaksi kakaroita hoitamaan. ”En kauan tehnyt, kun pääsin ompeluliikkeeseen farmarihousuja tekemään”. Ja sitten jälleen takaisin Helsinkiin HOK:n leipomoon. ”Portista mentiin sisään ja kysyttiin töitä. Työhön ottaja teititteli”. Leipomotyön lisäksi Elle on työskennellyt Arabian tehtailla ja painanut kankaita Marimekossakin. Työpaikka oli helppo saada: ”Osasin myydä itseni”,
kertoo Elle. Teollisuustyöpaikoissa palkka ei kuitenkaan ollut kummoinen.

Viimeinen työpaikka ennen eläkkeelle siirtymistä oli Elanto - 10 vuotta. ”Kotoa
haettiin työhön. Paistopisteitä perustettiin ja hyvää työvoimaa tarvittiin”. Elle hoiti Itäkeskuksessa paistopistettä. Itäkeskus oli köyhien aluetta; standardileipää
eloleipää meni valtavia määriä. ”Asiakkaat odottelivat kuormaa, miehet jopa tappelivat leivästä. Laatikot lentelivät. Päivässä myytiin pari tuhatta leipää. Hyvä että leivät saatiin myymälän puolelle.” Toinen suosittu leipä oli ranskanleipä, joka tuli tuoreena uunista.

Vapaa-aikanaan Elle kävi Kulttuuritalolla tansseissa. Sieltä löytyi Kainuusta liikkeelle lähtenyt mies Urpo, ja neiti Vesikansasta tuli rouva Heikkinen vuonna 1962. Kulttuuritalo oli merkittävä tanssipaikka.

Malmin eläkeläisin hän tuli tanhuamaan ja senioritanssimaan Niemen Kertun pariksi 9.9.2015, kun Kerttu halusi osaavan tanssiparin. Eläkkeellä ollessaan Elle oli ollut mukana myös Tallukka-tanssiryhmässä. Mirja Leppälä pyysi käsityökerhoon vetäjäksi. Ahkera käsitöiden tekijä Elle on. ”Kaikkea mikä näyttää mielekkäällä, pitää kokeilla”. Malmin eläkeläisten johtokunnassa hän on ollut näihin päiviin asti, mutta vuoden 2024 johtokunnassa hän ei enää halua jatkaa.

Varsinainen sisupussi tämä meidän Elle!

Pitkäaikainen taloudenhoitajamme Riitta Kainulainen on muuttamassa lähemmäs synnyinseutuaan ja sukulaisiaan. Riitta on Malmin eläkeläisille tuttu monesta kulmasta. Hän on edustanut yhdistystämme mm. Eläkeläiset ry:n Helsingin Alueyhdistyksen johtokunnassa, Malmin Työväen Näyttämön johtokunnassa. Hän on vastannut Torstaitanssien järjestelyistä ja kulttuurituotannosta jäsenillemme. Hänen keittötaitonsa ovat legendaariset: myyjäisten kalasoppa ja pullalengtit katoavat osallistujien suihin ja kasseihin alta aikayksikön. Arvokasta on ollut hänen tukensa ja neuvonsa Malmin eläkeläisten toiminnan ohjaamisessa. Lämmin kiitos Riitta positiivisuudestasi ja työmassasta, jonka olet meille tuottanut!

Maarit Ahola

Korhosen Pertti kirjoitti seuraavat laulun sanat. Laulun kuoro esitti 14.12.2022 Puurojuhlassamme

Emme pysty sanomaan, että ”nysse tulee”

haikein mielin toteamme: ”nysse Riitta Tampereelle menee.”

Kiskot kirskuen juna häntä vie, haikea mieli Riitallakin lie.

Kauan olet yhdistyksessämme ollut, aina olet kanssamme toimeen tullut.

Voimiasi säästämättä, olet raatanut, monenlaisia tehtäviä hoitanut.

Kuoromme haluaa sinua muistaa, seuraavan laulun sinulle laulaa.

”Erotessa”

Pertti Korhonen, Malmin Metkat

Kuvan on ottanut Airi Heikkinen

Olin kolmisenkymmentä vuotta päätoiminen koulukirjaston hoitaja. Osuin tällaiseen hommaan aika sattumanvaraisesti. Tie kulki suunnilleen näin: Olin ollut useana nuoruusvuonna ollut Helsingin kaupunginkirjaston kesätyöntekijänä ja oppinut, mitä kirjaston numerosysteemit tarkoittavat ja kuinka ne ohjaavat tarvittavaan tietoon. Myös sen kuinka erehtymätön numerosysteemi on.

Vuosia myöhemmin tapasin opiskelukaverini aika sattumalta. Olin siihen aikaan etsiskelemässä työpaikkaa. Hän kertoi entisen koulunsa tarpeesta saada koulukirjastonhoitaja. - Soita sinne, kysy paikkaa, neuvoi opiskelukaveri. No niin, soitin. Koulun rehtori kysyi, koska voin tulla tapaamaan häntä. Sovittiin, että tulen huomenna. Menin huomenna ja sain koulukirjastonhoitajana paikan.

70-luvun alussa koulukirjastonhoitajalle ei ollut oppaita. Siinä piti sopeutua ja yrittää olla kekseliäs. Se oli aivan uudenlainen homma’ jota piti saada järkeväksi. Nyt se
historiaa. Koulukirjastonhoitajia on pilvin pimein.

Aloitin kirjastonhoitajana niihin aikoihin, kun peruskoulu tuli Helsinkiin, viimeisimpänä seutuna Suomessa. Oppilaiden omatoimisuus tuli kovaksi iskusanaksi. - Etsi itse, mieti, etsi ja löydä tieto ja sitten vielä ymmärrä, miten löytämääsi tietoa voi käyttää hyväksi juuri tässä tehtävässä.

Tältä pohjalta lähdin miettimään työtäni. Vähitellen se lähti luontumaan. Luin kyllä peruskoulun opetusohjelmia ja pedagogisia juttuja. Monesti ne olivat liika viisaita, niistä puuttui käytännön ymmärtäminen ja myös mitä vastuita ryhmätöiden tekemisessä on. Ryhmätöiden teettäminen ei vapauta opettajaa velvollisuudesta opettaa. Minun mielestäni tärkein tehtävä oli hankkia kirjoja kirjastoon, joita oppilaat ymmärtävät. Nuorimmat olivat kolmasluokkalaisia ja vanhimmat abiturientteja. Koulun kirjaston kirjat olivat oppikirjojen apuna ja tiedon laajentajana.

Sain toimia aika vapaasti. Opettajat löysivät nopeasti kirjaston käyttömahdollisuudet ja käyttivät sitä itsenäisiin ryhmätöihin. Välillä kävin opettajanhuoneessa etsimässä 8b:n biologian opettajaa ja pyysin häntä tulemaan kirjastoon, kun hänen 8b: nsä temmelsi kirjastossa. En auttanut etsivää oppilasta, vaan samaan aikaan piti saada aikaan kohtuullinen järjestys. Se oli ongelma oikeastaan koko työurani aikana. Opettajille ryhmätyöt kirjastossa olivat usein kuin hyppytunteja. He valmistelivat tehtävän luokassa
ja lähettivät oppilaat kirjastoon. -Kyllä Puhto hoitaa. Tässä oli työni pahin epäkohta. Parasta oli oppilaiden kanssa oleminen. Olin oikeastaan ainoa aikuinen ihminen koulussa, jonka läsnäolo ei ollut sidottu lukujärjestykseen eikä luokassa työskentelyyn. Olin kirjastossa koko ajan.

Työpöytäni äärellä istui melkein aina useampia eri-ikäisiä oppilaita, jotka juttelivat minun kanssani tai keskenään. Oppilailla oli aika paljon hyppytunteja. Kerran tuli aika ongelmallinen 8-luokkalainen poika pöytäni ääreen, istui ja katseli mitä tein. Viitisen minuuttia istuttuaan poika nousi ja lähti, sanoi mennessään: Kiitos mukavasta juttutuokiosta.

Työni oli pienipalkkaista, naisvaltaista kirjastotyötä ja aluksi tein aika monta vuotta puolipäivätöitä. Vähitellen työtuntieni määrä kasvoi ja viimeiset kymmenen vuotta olin jo
täyspäiväinen työntekijä.

Palkasta huolimatta viihdyin työssäni hyvin. Oli mukava tehdä työtä kasvavien lasten kanssa, vuosien varrella näki ja tajusi oppilaiden kehityksen. Siihen kuuluu luullakseni paljon muutakin kuin kirjastotietoutta. Oppilaille läsnäolo oli luullakseni kaikkein tärkeintä. Onneksi minäkin tykkäsin olla läsnä.

Synnyin heinäkuun heleänä sunnuntaina vuonna 1943 Boien sairaalassa, Bulevardilla, olen juuriltani tietysti ” Kallion friidu ”.

Kotimme oli kalliolla, kukkulalla, Kallion kirkon kupeessa, sydänkallio. Castreninkatu28, suuri talokolossi, asuntoja 119. Talo oli rakennettu vuonna 1925 ja kaksi umpipihaa. Kotimme oli neljännessä kerroksessa, pohjoinen puoli, ikkunat suuren pihan puolella eikä auringon säteet koskaan sisälle yltäneet.

Kallion kaupunginosan värikäs äänimaailma koostui Pelastusarmeijan rumpujen tahdeista. ”Kartsalla” ratikoiden pyörien kirskunta ja
oman korttelin, Helsingin kaupungin Elintarvikekeskuksen, kouluruokatehtaan,
ruokatonkkien kolina. Kaiken yllä Kallion kirkon kellojen kaunis soitto. Kirkko
elämän pyhättö, rippikirkkoni.

Pienenä istuin tietyssä paikassa asfalttisen pihakuilun peränurkassa, mihin auringon
lämmössä lepäilleet kivimuurit terävimmillään hehkua luovuttivat ja pieniä
jalkoja lämmittivät. Ihana aurinko.

Pihan ja kadun leikit olivat ”barbien” hyppelyä sekä kiiltokuvien vaihdoksia. Brankkaripuistossa keinumassa, myös Hesarin (Helsinginkadun ) montussa ”braijaamassa”.

Asuintalossamme toimi lastenseimi, lastentarha nimeltään Alppimaja. Siellä meitä sisaruksia säilytettiin kouluikään saakka. Äiti vei meidät kolme sisarusta aamuisin ennen
kello seitsemää seimeen tai tarhan puolelle, haki taas neljän jälkeen työstä
päästyään. Se aika on ollut rankkaa meille lapsille ja äidillemme. Isämme kuoli
jo varhain vuonna 1945, jolloin olin vajaa kaksi vuotta, veljeni olivat silloin
neljä ja viisi- vuotiaita.

Ympärillä oli aina ”tätejä”, seimessä, tarhassa ja viereisessä talossa,
Pelastusarmeijassa. Oli Aili – täti, joka asui samassa rapussa,
pelastusarmeijan sotilas, hän laulatti hengellisiä lauluja sekä järjesti
kesälapseksi pelastusarmeijan kesäsiirtolaan, Nummelaan. Kiitos Allille ja järjestölle:

Ennen kouluikää olin kesäisin Elannon omistamassa Sompasaaren päiväsiirtolassa, se
oli tehtaan työläisten lasten kesäkeidas.

Venekuljetukseen lähdimme tehtaan portilta alas Sörnäisten rantaan, mattolaitureiden luota kohti saarta. Meitä oli isot ryhmät, koska myös Mustikkamaalle menijät olivat
kyydissä ja kaikki ilman pelastusliivejä?

Olin viisivuotias, kun saaressa sattui minulle kivulias tapaturma. Peukaloni jäi
painavan rautaoven väliin ja vioittui pahasti, mätäni kesähelteillä ja vaati
Elannon terveysaseman hoitajan päivittäistä haudutusta. Äitini ruokatunti kului
siihen kun, hän haki minut rannasta ja vei takaisin. Mutta ei ole koko
Sompasaartakaan enää saarena.

Asuntomme oli keittiö ja pieni kamari. Aina huoneet kylmiä, kesälläkin johtuen huonosta koksilämmityksestä ja auringon puutteesta. Asuinrapussa tuoksui paistettu silakka, läskisoosi ja hernekeitto. Kotimme oli siisti, viihtyisä, oli amme, joka toimi kaasupoletilla. Se olikin pelottavaa avata vesihana ja sytyttää poileri, koska tuli hulmahti valtavalla
voimalla. Kaasuhellalla tehtiin ruuat, mutta ei leivinuunia käytetty, koska
uunin seinämät olivat puhki? Vaarallista, mutta ei meillä ollut varaa uusia uunia.

Talomme kivijalassa olevassa Wiströmmin maitokaupasta me lapset käytiin päivittäin
ostamassa vastakirjalla maidon, leivät ja muun tarpeellisen, lasku maksettiin
äidin palkasta aina kuukauden lopussa. Hakaniemen hallista haettiin silakat,
joita usein paistettiin. Silakka on ”stadin kala”.

Pesutupa oli kellarikerroksessa, hankalien kapeiden portaiden päässä. Pyykki keitettiin
ensin lipeällä ja mäntysuovalla. Pyykkipata saatiin kiehumaan kaasupoletilla. Vaatteet pestiin käsin. Talvella pyykit kuivuivat kylmässä vintillä, kesällä kannoimme puhtaat valkeat lakanat alas Helsinginkadun Työväenopiston pienelle kivikkoiselle kumpareelle
kuivumaan. Siellä istuin pyykkiä ”vahtien” ja auringosta nauttien kera
näkkileipää syöden. Jos alue oli varattu, veimme pyykit aina Linnanmäen
kalliolle asti.

Lakanapyykki vielä mankeloitiin. Mankeli sijaitsi Kaarlenkadun saunatalossa. Kierreportaat olivat kamalat painavan korin kanssa astua. Itse mankeli oli valtava
”kivireki”. Se jyrisi loksuttaen, raskaasti madellen. Sydän syrjällään
seurasimme raskasta menoa, pelkäsimme, että ”reki ” pamahtaa alas ja mankelitukit jäävät tyhjän alle.

Voi kauhistus, niin kävi aina välillä. Talonmies haettiin paikalle ja oli vihainen, kyllä meitä
hävetti.

Kallion kansakoulu, siellähän me kaikki kävimme. Koulumatka oli lyhyt, onneksi, koska
olin aina aamuisin myöhässä. Alaluokan opettaja Maija Kahri oli viisas ihminen, ei ivannut paikatuista Nokian kumisaappaista. Ylemmillä luokilla opettajat, nutturapäiset, vanhatpiiat kiiltävän likaisissa mustissa leningeissään luulivat tietävänsä paremmin!

Luokallamme oli oppilas Tarja Halonen. hänen kotonaan, Hämeentiellä sain vierailla Tarjan syntymäpäiväjuhlassa eräänä joulupyhien jälkeisenä päivänä viidenkymmenenluvun alussa. Keskeisin havainto oli Tarja isäpuoli. Tämä mies oli suuri, tukeva ja ystävällisen oloinen. Seurasin katseellani häntä ja kaikki muu unohtui. Silloin
ajattelin, jos minulla olisi isä, niin hänen pitäisi olla juuri kuin tuo mies!
Olin nähnyt talomme kavereiden kodeissa vilahtavan vain pelottavia, ärjyviä
rumia äijiä?

Helsingin kaupunki antoi kouluille myös vaateavustusta. Sain kauniin marjapuuron värisen talvitakin ja ruskeat monot. Kaksi veljeäni saivat lämpimät ruutupusakat.
Kaikki olivat tosi tarpeeseen.

Kallion kirjasto on mahtava kulttuurin pyhättö ja sivistyksen temppeli, sinne askeleet
usein veivät satutunneille jo viisivuotiaana. Kirjaston huomaan paettiin
ahtaista asunnoista omaan hiljaiseen maailmaan. Kirjastosta tuli kotiin
viemiseksi elämämenoon tarvittavaa hengen aatoksia. Tunnen vieläkin kirjaston
ominaistuoksun, se oli hyvä sekä omituinen. Rakas Kallion kirjasto.

Iki-ihanat yleiset saunat. Niitähän riitti melkein joka kortteliin. Kallen sauna, Arlan
sauna, pääsi lämpöön. Näissä höyryävissä pesutiloissa oli kunnon
lauvantai-iltapäivän tunnelma. Kello kaksi avattiin sauna ja porttikongissa oli
pitkät jonot odottamassa, miehillä vihdat kainaloissa sekä kaljat kassissa.
Korttelisaunat olivat ehdottoman tarpeellisia.

Kallion kaupungin osassa oli lukuisia ”leffateattereita”. Viisikymmentä- ja
kuusikymmentäluvuilla olivat elokuvateatterimäärä suurimmillaan. Itse laskeskelin noin kolmetoista salia.

Lahjakkaita lapsia ympäristössä vilisi. ”Flemarin” kirjailija Pirkko Saision teos ”Elämänmeno ” on leimallisesti meidän oman elämämme kertomus. Näin koen: Aihe on
tuttua ja rakasta, näin me elimme silloin. Hieno teos, realismia, siinä on
kaikki.

Aikaisemmalta kaudelta tunnemme runoilijan Katri Valan. Hän asui, tosin lyhyen aikaa,
kolmekymmentä luvulla Vilhovuorenkujalla Marjatantalossa. ”Talo helisee kuin soittorasia ”, hän kirjoittaa: ”Ihmiset on ankkuroitu asuinsijoilleen,heillä ei ole voimia lentoon, unelmat eivät toteudu, kaupunginosa on vain köyhien ihmisten missä kesällä tuoksuu asfalttipiha, kaupungin toiselta laidalta ovat paremmat ihmiset maalle muuttaneet.

Hän jatkaa….

Kadut kumisevat, työläisten tumma virta vyöryy sykkiviä tehtaita kohden. Hunajankeltaiset autot kiidättävät tuoksuvaa leipää. (Autot tarkoittivat Elannon leivänjakeluautoja, näin olen ymmärtänyt).

Katri Valan sykähdyttävä, koetun ja näkijän kykyjä, realismia ja kaunista kuvakieltä. Rakastan hänen runojaan.

Hely Rautiainen 21.02.2022

Meidän kotitalomme naapurissa asteli outo ja erikoinen mies. Hän asui Pelastusarmeijan yömajassa, Alppikadulla. Siellä hänellä oli pieni muutaman neliön kokoinen hytti. Mies kulki talon viertä hiljaa, ei sivuilleen vilkaissut, tummat silmät hehkuen arvokkuutta. Hänellä oli päällään vuodenajasta riippumatta hyvin likainen, narulla vyötetty berberitakki ja tukka pesemättä. Paljaat kädet punaisena, jaloissa ainoastaan narusandaalit, aina ilman päähinettä ja lapasia.

Paleleva mies tarpoi kävelyreittiään, lapset hyppivät ympärillä huutaen, Jeesus, Jeesus. He ymmärtämättömät ivasivat, mutta taiteilija ei kiinnittänyt lapsiin huomiota, kulki vain sanomattomana. Itse en liittynyt naljailijoiden joukkoon, vaikka näin kotikorttelin kummajaisen päivittäin. Sen sijaan kohdatessamme kadulla toisemme katsoin häntä suoraan silmiin. Hänessä oli jotain merkillistä? Hän oli erakko, mutta olemukseltaan
ylväs ja kunnioittava. Outo olemus ja ilmeetön syvä katse pelästytti lapsia. Mies uskoi Pietari Suuren hengen palanneen maailmaan hänen kauttaan.

Vuonna 1954 elokuun yhdeksännen päivän aamuna kuulin ulos mennessäni järkyttävän uutisen. Tämä yksinäinen, ivattu kulkija, vieraalta maalta, oli päättänyt omasta lähdöstään tästä maailmasta hyppäämällä Pelastusarmeijan neljännen kerroksen pesuhuoneen ikkunasta kadulle. Hän kuoli välittömästi.

Mies oli Terijoen Kuokkalasta, kuuluisan Venäläisen taidemaalarin Ilja Repinin poika, 77-vuotias Juri Repin, joka oli kulkeutunut sodan jaloista Suomeen. Mies oli ihmisarka, herkkä, rikkinäisen oman poljetun asfaltin kulkija. Juri maalaili isänsä tavoin tauluja, siis
taiteilija hänkin.

Hyppäämisen syy oli sosiaaliviranomaisten tulo perimään maksamattomia vuokria erakon pienestä asumuksesta. Kun ilmeisesti rahaa ei saatu, he uhkasivat viedä Ilja – isän maalaaman taulun. Rakas taulu oli hänen viimeinen aarteensa, jonka takavarikointi oli liikaa Jurille. Hän ei luovuttanut aarrettaan. (3.2.2022)

Olen hitsarin poika Malmilta, jossa elin lapsuuteni ja nuoruuteni. Synnyin Kätilöopistossa vuonna 1946. Tein elämäntyöni teattereissa eri puolilla Suomea,kunnes eläkkeelle päästyäni palasin vaimoni Leenan kanssa takaisin Malmille vuonna 2010.

Olen kolmannen polven Malmin Eläkeläisten jäsen. Mummoni Anni ja vaarini, seppä Eemeli Nurmi, liittyivät jäseniksi heti toiminnan alettua. Äitini Meeri ja isäni Heimo Siren liittyivät Malmin Eläkeläisiin 1970-luvulla. Eläkeläisten kuoro oli saattamassa äitiäni hautaan 1980-luvun lopussa. Liityin mukaan heti Malmille palattuani, kymmenisen vuotta sitten.

Malmin Työväentalo, jossa Malmin Eläkeläiset ry on näihin päiviin asti toiminut, oli
osa vanhempieni ja isovanhempieni maailmaa, samoin minun. Näin lapsena Malmin
Työväen Näyttämöllä monia hyviä esityksiä. Isäni kuului teatterin kannatusyhdistykseen
1940-luvun lopulla ja oli sen sihteeri. Yksi käsin kirjoitettu luonnos näyttämön
toimintakertomukseksi on säilynyt hänen papereissaan. Äitini harrasti lausuntaa
ja kuului Armas Fridellin johtamaan lausuntakuoroon. Hänellä oli myös lapsuuden
ajoista lähtien oma ohjelmisto, jota hän kävi esittämässä työväenliikkeen
tilaisuuksissa.

Malmin Työväen Näyttämöllä oli osuutensa ammatinvalintaani. Sen esitykset muodostivat osaltaan sen henkisen ilmapiirin, jossa sain elää. Työväentalo oli malmilainen kulttuurikeskus ja sain siltä elämän taipaleelle rikkaan perinnön.

Kävin Malmin kansakoulua, ylioppilaaksi kirjoitin Oulunkylän yhteiskoulusta vuonna
1967. Koulupoikana toimin Malmilla kesäisin postinkantajana, millä osittain
rahoitin koulunkäyntiä.

Pääsin Helsingin yliopistoon opiskelemaan näytelmäkirjallisuutta, taidehistoriaa ja
tiedotusoppia. Kolmannella yrittämällä pääsin S.Teatterikoulun Ohjaaja-
dramaturgiosastoon. Olin myös kaksi vuotta assistenttina S. Kansallisteatterissa
osana koulutusta. Työskentelin opintojen ohessa mm. avustajana ja
kirjoittajana.

Työura jatkui maakuntateattereissa 1973–2010: Imatra, Kokkola, Kemi. Välissä palasin
kahdeksi vuodeksi Helsinkiin, näyttelijäksi Nukketeatteri Vihreään Omenaan
1975–77. Samaan aikaan olin Television Noppa- sarjassa näyttelemässä nukella.
Olin tansanialainen Ali-nukke, joka sai kirjeitä lapsilta. Vihreä Omena oli liikkuva ammattiteatteri ja kävimme esiintymässä eri puolilla Suomea ja Ruotsia. Esiinnyimme kerran myös Malmin Työväentalossa. Matkani jatkui Vihreästä Omenasta Kokkolan kaupunginteatteriin ja sieltä Kemiin, jonka teatterissa työskentelin eri tehtävissä 28 vuotta.

Olen toiminut ohjaajana, näyttelijänä, dramaturgina ja teatterinjohtajana.
Näyttelemistä olen jatkanut myös eläkkeellä. Olen ollut kultakauppiaana Kari
Väänäsen Taivaan tulissa, eläinlääkärinä Onnelassa, muutamissa Tv-mainoksissa
sekä Aalto yliopiston ELO Film Schoolin kolmessa lyhytelokuvassa.

Minulla on tytär ensimmäisestä avioliitostani ja kolme lapsenlasta.

Väittelin eläkkeellä ollessani teatteritaiteen tohtoriksi Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa vuonna 2017. Olin silloin 71-vuotias. Iltajuhla, karonkka, oli Kumpulan työväentalossa. (Malmin Työväentalo oli varattu enkä voinut pitää juhlia
siellä.) Tein väitöskirjaani kaikkiaan 17 vuotta, alkuvuodet teatterityön
ohessa ilman apurahoja. Eläkkeelle siirtyminen toi lisää aikaa ja antoi
mahdollisuuden saattaa työ loppuun.

Väitöskirjassani Nukketeatteri ja näyttelijän maailma – taiteellinen elämäkertani kuvaan aluksi lapsuuttani ja nuoruuttani Malmilla, keskiosa on suomalaisen nukketeatterin
historia 1800-luvulta vuoteen 1980. Lopuksi esittelen taiteellisen opinnäytteeni valmistamista. Se oli nukketeatteriesitys. Kirja on ensimmäinen taiteellinen väitöstutkimus nukketeatterista maassamme.

Tutkimukseeni perustuvaa nukketeatterin historiaa olen esitellyt keskiviikkokerhossamme pitämässäni esitelmässä muutama vuosi sitten.

Kirjassa on runsas kuvitus. Kerron siinä myös 1950-luvun Malmin Työväentalosta. Kirjan voi ladata ilmaiseksi tältä sivulta: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/227947.

Miellyttäviä lukuhetkiä.

Eila Tanner, o.s. Väisänen kuvassa iltalypsyllä 1960-luvulla.

Olen juuriltani savolainen, lähtöisin Iisalmeen kuuluvasta kylästä nimeltä Nerohvirta. Isäni vanhemmat ja isoisäni veli asuttivat yhdessä taloa, Poikaalaa. He viljelivät maata, tekivät kirvesmiehen töitä, kalastivat Nerkoonjärvellä ja metsästivät jonkin verran. Äitin vanhemmat ovat tulleet samalle kylälle luovutetusta Karjalasta, Vehkalahdelta.

Valtion myöntämillä obligaatioilla he ostivat rappiotilan, jossa alkoivat
harjoittaa maataloutta. Iso karjalaisperhe otettiin hyvin vastaan pienellä
kylällä. Savolaisilla ja karjalaisilla oli uutta annettavaa puolin ja toisin:
karjalanpiirakat ja kalakukot, karjalanpaisti ja mykyrokka, maitokiisseli ja
mustikkakukko. Kylän laulukuoro sai runsaasti lisävahvistusta, olihan äidilläni
kahdeksan sisarusta. Isäni lauleli omien sanojensa mukaan ”ammu-vainaan
nuotilla”. Olen käynyt äitini lapsuuden maisemissa ja yhdyn Valter Juvan
kirjoittaman laulun sanoihin: ” Minä seisoin vaaroilla paljain päin, missä
Karjalan kauniin eessäin näin.” Varmaan on äitini perheellä ollut usein ikävä
kotiin.

Äitini oli aloittanut juuri käsityökoulun Vehkalahdessa, mutta sota sotki suunnitelmat. Hyvin pian käsitöiden tekeminen vaihtui side- ja sairaalatekstiilien valmistamiseen. Isäni on käynyt ennen armeijaa ja sotaa puukäsityökoulun.

Avioliitosta syntyi neljä tyttöä, joista minä olen kuopus. Minulle on usein sanottu, että minua lellittiin ja olin ärripurri. Voi asiassa olla jotain perää. Vuonna 1950 isäni ja isäni isä (ukki) rakensivat Poikaalan tanhuville oman navetan ja talon, Niemelän. Tila oli
tyypillinen pientila, muutama lehmä, hevonen, sikoja, kanoja ja yksi pässi.
Ukki ja mummu auttoivat talon töissä ja olivat meille lapsille erityisen tärkeitä.
Isäni nuorin veli asui myös kanssamme. Rahaa ei varmaankaan ollut paljon, mutta
olimme omavaraisia. Myöhemmin vanhempani lopettivat karjanhoidon ja siirtyivät
palkkatyöhön, josta jäivät eläkkeelle. Isäni työskenteli konepajalla ja äitini
meijerin juustolassa.

Vanhempani eivät itse saaneet käydä kouluja, joten heille oli tärkeää, että lapset saisivat opiskella. Minä olen käynyt pyhäkoulua, kansakoulua I-IV luokkaa, rippikoulun, oppikoulua I-IX luokkaa (tyttökoulu), Oulun yliopistossa suoritin kandin tutkinnon ja Helsingin yliopistossa maisterin tutkinnon luonnontieteissä. Siinä sivussa elämän koulua.

Ylioppilaaksi kirjoitettuani ainoa suunta kotiseudultani oli poispäin! Oli valtava tarve itsenäistyä ja elää omaa elämää. Opintolaina riitti opiskelumenoihin ja ennen kaikkea rientoihin. Oulussa olin aktiivisesti mukana SAKA:n toiminnassa (Oulun savolaiset ja karjalaiset opiskelijat). Muistan meidän kuljettaneen jossain tilaisuudessa banderollia:
”Oululainen- sinustakin savolainen!”. Jos opiskelijan talous meni kovin
tiukalle, niin Servi Systems’iltä sai aina tilapäistöitä. Tuolta ajalta on
jäänyt monia ystäviä, joiden kanssa pidetään edelleen yhteyttä.

1970-luvun lopussa matkustin kesätöihin Helsinkiin. Fazerin kahvilatyön jälkeen sain
ensimmäisen matematiikan, fysiikan ja kemian tuntiopettajan toimen. Niinpä jäin
Helsinkiin. Vanhan Kellarissa tuli vastaan nuorehko mies ja se oli sitten
siinä. Perustimme perheen, sain lehtorin viran, jota hoidin eläkeikään saakka.

Kotiseutuani en ole unohtanut. Isäni ja enoni ehtivät rakentaa meille kesämökin, jossa vietämme usein vapaa-aikaa. Lapsuuden kotini on nyt tyhjä. Vaalimme sisarieni kanssa kotia ja kodin muistoja, huolehdimme maisemasta ja kotimetsistä. Odotamme, että joku jälkikasvusta innostuisi muuttamaan maalle ja saisi elää yhtä turvallisessa ilmapiirissä kuin me elimme.

Riitta Kainulainen, o.s. Järvinen. Kuvassa Riitta tokarivissä vasemmalla laitimmainen.

Nimi Tyrvää on säilynyt joissakin nimissä edelleen. On Tyrvään kirkko, rakennettu 1855 ja Tyrvään Sanomat, joka on vanhin paikallislehti, perustettu 1894.

Olen asunut Helsingissä 54 vuotta, mutta tunnen itseni edelleen satakuntalaiseksi. Vaalin edelleen lapsuudesta tuttuja sanoja, joita täällä ei tunnisteta. En ole vieläkään oppinut luontevasti halaamaan ihmisiä, sillä se oli täysin vierasta käytöstä lapsuudessani. Sieniä tosin olen oppinut syömään ja puhumaan vieraita kieliä.

Vanhempieni lähtökohdat olivat kovin erilaiset. Isäni isä kuoli Tammisaaren vankileirillä
hänen ollessaan 6-vuotias. Sen jälkeen hän huutolaispoikana etsi paikkansa
elämässä, ensin armeijan palveluksessa, sitten sodassa viisi vuotta, sitten
opetteli rakentamaan taloja. Äidin isä oli puuseppä ja pelimanni, leppoisa ja
leikkisä mies. Naimisiin mentyään vanhempani rakensivat talonsa samalle
tontille kiinni pappan ja mummon taloon. Äiti oli sodan ajan Tampereella
pukutehtaassa töissä ja oppi siinä itselleen ammatin. Hänestä tuli ompelija.
Yli 20 vuotta hänen työhuoneensa oli kotimme keittiö.

Lapsuus oli onnellista ja turvallista aikaa. Lapsia oli paljon ja leikkikavereita riitti.
Pidin koulunkäynnistä, erityisesti lukemisesta ja kirjoittamisesta. Muistan, että toisella luokalla sain kirjoittaa vain joka toisella ainetunnilla, sillä kirjoitin opettajan mielestä niin pitkiä aineita, ettei vihko olisi muuten riittänyt koko vuodeksi. Koulun kirjastosta lainasin kirjoja niin paljon kuin opettaja antoi ottaa. Parhaan ystäväni nimi oli Marjatta.
Koululuokat olivat suuria. Ennätysvuonna 1957 luokassani oli 70 lasta: 7. ja 4.
luokka oli mahdutettu yhteen huoneeseen.

Seurakunta järjesti lapsille kesäleirejä läheisen Houhajärven rannalla. Mukana oli lapsia koko pitäjän alueelta. Leirikeskuksessa oli yksi huoltorakennus. Kaikki lapset yöpyivät 8 hengen teltoissa. Mukaan piti ottaa vaatteiden lisäksi peitto ja patjapussi, joka käytiin täyttämässä oljilla läheisessä maatalossa. Siellä leikittiin, pelattiin. uitiin, saunottiin ja kohokohta oli jokailtainen leirinuotio, joka aloitettiin laulamalla: Meill` on metsässä nuotiopiiri…. Olimme leirillä kaksi viikkoa joka kesä 7 vuoden aikana.

Vanhempiemme mielestä oli itsestään selvää, että menimme oppikouluun. Sielläkin lasten suuri määrä näkyi. Ensimmäisen viiden vuoden aikana kenelläkään ei ollut omaa
luokkaa. Lukujärjestyksessä oli aina aineen lisäksi luokkanumero. Kassi tai reppu selässä kiersimme koko päivän kaikki kirjat ja vihkot mukana. Ruokailua ei ollut, harvoilla eväitäkään. Jos oli rahaa, saatettiin ostaa munkkipossu kaupasta. Vasta kuudella luokalla saatiin ruokasali ja mahdollisuus ostaa lounasannos.

Vain puolet oppilaista jatkoi lukioon. Uusia luokkatovereita saimme naapuripitäjien
kouluista, joissa oli mahdollisuus vain keskikoulun käymiseen. Vielä 60-luvulla
ylioppilaaksi opiskelevia oli harvassa. Minäkin olin meidän kylässä vasta
toinen kirjoittanut ja ensimmäinen työläisvanhempi-taustainen. Lakkiaispäivänä
toukokuun viimeisenä päivänä 1966 olin ensimmäisen kerran elämässäni
ravintolassa ja join ensimmäisen kerran alkoholia: lasillisen kuohuviiniä.
Syksyllä muutin Helsinkiin.

MAANTIETOBOKSI:

Riitta on syntynyt Tyrväällä. Oppikoulu oli Tyrvään Yhteislyseo, jolla oli yhteinen kirkonkylä Vammalan kauppalan kanssa. Matkaa kouluun oli 5 kilometriä. Vammala muuttui kaupungiksi 1965 ja niinpä koulukin vaihtoi nimeä. Olimme ensimmäiset ylioppilaat Vammalan Yhteiskoulusta 1966. 2009 Vammalaan liitettiin kaikki lähikunnat ja nimi muuttui nykyiseksi Sastamalaksi, joka on alueen vanha historiallinen nimi keskiajalta.

Kuva: Skrivaaja broidin ja snadin systerin kanssa santakakkui duunaamas joskus

Mä födasin siin, mis Neitsytpolku päättyy eli vanhalla kättärillä, mis nyt on slobojen ambassaadi. Meit tulikin tätä Stadii tsiigailee kaks, vaikka mutsi venttaski vain yhtä. Tolloin kesällä 1940 ei näis hommin oltu niin tarkkoi, pääasia oli et kumpikin kundi saatiin kondikses maailmaan. Mutsi siin oli kovilla, ku se oli ollu duunissa iha viimeseen asti, niiku sillon oli tsembalot.

Me budjattiin Kurvis ja präidättiin siin Martsun mäen puistos, nykyään sen nimi on Katri Valan puisto, mut sillon se oli Vilhis tai Martsu. Me oltiin kyl joku päivä Ebenesseris siin Hesarilla, mut ku me lähdettiin sielt aina livohkaan ilman, et ne friidutkaan, ku siel oli meit vaklaamas, mitää hiffas, nii faija sano et nyklet vaan kaulaan ja jannut päiväks omalle tantereelle.

Sit ku pikkusysteri födas, niin mummo budjas meillä ja sillo oli joku siis himas tsiigaamas meidän perään. Hima oli snadi, yks huone ja keittiö, mut hyvin mahtu viishenkinen perhe ja mummo siin budjaan. Mummo bunkkas keittiös seslonkis ja me muut kammaris.

Eka ulkomaankeikka oli sit helmikuust 1944 elokuuhu 1945, ku pantii slibari hengaa kaulaan ja kundit stogeen ja Sveduihin kriguu karkuun. Takas tultiin ihan suomenkieltä osaamattomina, mut pianhan toi svenska tapettiin ja opittiin taas oikee himasprookis.

Skoilee käytiin Aleksis Kives, ku oli Pohjoismaiden suurin, yli 2200 friiduu ja jannuu kävi siin skoiles. Oppariin mä menin Tossuun ja sit sen jälkeen Yhteiskunnalliseen Korkikseen siin Franzenin gartsalla, kunnes se flyttas Tampereelle ja rupes yliopistoks. Sieltä mä valmistuin nuorisososionomiksi ja rupesin tyyrää jangstereit ihan palkan perään.

Siihen asti sitä oli vaan harrastettu pitkin Kurvii ja Toukolaa. Nyt sitä oltiin sit ammattilaisii. Sitä kesti viis vuotta. Aluks Tikkurilas, sitte Hampuris ja lopuks
Vähäskyrös siin Vaasa kupees. Sen jälkeen lähdettiinki sit kiertää tätä mannerta.

Duunii on tehty Hampuris, Rotterdamis, Gdynias ja Gdanskis sekä Lontoos, Antwerpenis, Rouenis ja Pireukses ja hännänhuippuna sit Aleksandrias ja
Lyypekis. Aina välillä himassa ja taas taipaleella. Rotikses ja Hampuris
olin useita keikkoja ja Puolassa yhteensä 11 vuotta kolmeen rupeamaan.

Muut oliki sitten lyhyempii rupeamii. Tittelit vaihtu tasasin välein. Ne alko talkkarist ja pääty dirigaks ja kaiken maailman projektipomoks ja vaikka miks. Duunit oli kaiken aikaa lähes samoja.

Noiden reissujen perään on todettava, et kyl tää hima vaan on se kaikest paras mesta meikäläisille. Onha muissakin mais puolensa, mut se kokonaisuus ratkasee, ku ei sitä suulista voi roudata tänne eteläst eikä niit safkoja Ranskasta tai Puolasta tai mitään muutakaan yksittäist juttuu erikseen.

Tää on koko menyy ja se on otettava lautaselle sellasenaan ja kyl meidän kandee se hiffata, kui hyvä täällä kuiteski on.
Ny sitä sit ollaan huru-ukkoi Malmilla ja tää taitaaki jäädä vikaks mestak, ku on toi gravariki ihan tos vieres.

Kuva: Sari Lehtelä

Kansakouluni kävin 1950-60-lukujen vaihteessa Mikkelin Maalaiskunnan Rämälän kansakoulussa. Kaikki opettajien nimet muistan vieläkin. Jatkoin Porrassalmen Yhteislukioon. Ja jossain näillä vaiheilla näin unen, että istun lentokoneessa korkeahuippuisten vuorten päällä. Ikään kuin enne tulevaan elämääni…

Melkoisesti on maailma muuttunut aikavälillä 1960-2010. Lukiossa 1960-luvulla laskin matematiikan laskut saksalaisella Staedler laskutikulla. Olin siitä oikein ylpeä. Ensimmäisen elektronisen taskulaskimeni hankin yliopistovuosinani 1970-luvun alussa - Texas Instruments. Hinta ylitti melkoisesti opiskelijabudjetin, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Siihen aikaan valtiotieteellisen supertietokone oli veturin kokoinen järkäle, ja käyttövuorot piti tilata viikkoja etukäteen. Sambiassa sain käyttööni ensimmäisen Nokia
taskupuhelimen. Se toimi vain pääkaupungissa Lusakassa ja myöhemmin maaseudullakin, kun onnistui kiipeämään korkean mäen päälle.

Kävi niin, että valmistuttuani yliopistosta 1976 työpaikkoja oli taas kerran vaikea löytää. Muutama kuukausi Fazerin Vaaralan leipomossa, ja sitten tarkastajana Helsingin lastensuojeluvirastossa. Sitten onnenkantamoinen. Ulkoministeriössä tarvittiin vuonna 1978 äitiysloman sijaista. Ilman sen kummempia muodollisuuksia ilmoittauduin tehtävään ja sille tielle jäin.

Äitiyslomalainen palasi virkaansa, mutta kävi ilmi, että Lusakan suurlähetystöön tarvittiin kehitysyhteistyövirkamies. Hardship- eli vaikeiden olosuhteiden maahan Sambiaan ei ollut ehdokkaita, mutta minäpä ilmoittauduin. Olen maalta kotoisin, joten ajattelin sopeutuvani, vaikka sähköt välillä katkesivat, juomavesi oli keitettävä, verkot ikkunoihin ja vuoteen päälle asennettava, jotta malariamoskiitto ei päässyt puremaan.

Siitä lähtien elämä on ollut värikästä kyytiä kuin Linnanmäen karusellissa. Afrikan eri edustustoissa ja muissa tehtävissä vietin lähes 17 vuotta. Virkavuosinani 1978-2018 tutuiksi käyneiden maiden Sambian, Egyptin ja Etiopian väkiluvut ovat enemmän kuin kaksinkertaistuneet. Pääkaupungeissansa Kairossa väkiluku on 15 miljoonaa, Addis Abebassa viisi miljoona. Monissa maailman kaupungeissa on asukkaita enemmän kuin koko Suomessa.

Vaikka Afrikassakin maat kehittyvät kelpo tavalla, suunnaton väkiluvun kasvu asettaa haasteita ja rajoituksia. Egyptissä vain pieni osa maasta on viljelykelpoista. Yli sadan miljoonan asukkaan Etiopiassa suuri osa pinta-alasta on kuivaa hiekka-aavikkoa ja karua vuoristoa. Riippuvaisuus tuontiruuasta kasvaa. Egypti ja Etiopia ovat vuosikymmeniä kiistelleet Niilin vesivarojen jakamisesta.

Ulkoministeriön virkamiehen työ on melkoisen vaihtelevaa. Raportoidaan politiikasta, taloudesta, pakolaisista, ihmisoikeuksista, ympäristöongelmista. Hoidetaan ministereiden ja kansanedustajien vierailut. Käydään Euroopan Unionin, Afrikan Unionin, YK:n ja Pohjoismaiden kokouksissa. Hoidetaan suhteista asemamaan päättäjiin ja viranomaisiin. Osallistutaan eri valtioiden itsenäisyyspäivän viettoihin, kulttuuritapahtumiin. Usein ohjelma jatkui alkuyöhön asti.

Kehitysmaiden asukkaiden arki on usein köyhää ja karua. Perustarvikkeistakin on pulaa. Riittääkö ruoka? Onko varaa ostaa lääkkeitä?
Tämän vuoden vitsauksena ovat olleet heinäsirkkalaumat. Ne peittävät taivaan ja
syövät kaiken vihreän. Koettelemuksista huolimatta asenne on myönteinen ja
jaksava. Tuntemattomiakin tervehditään. Katsekontaktia otetaan.

Ja hymyt saa kaupan päälle.

Leo Olasvirta 12.4.2020

Vasemmassa kuvassa Erin ja oikeassa Pertin lapsenlapset sylissä kuoromme konsertin yhteydessä. Pertti kertoo Erinin olleen hyvin vitsikäs. "Kerran hän sanoi minulle tuosta meidän esiintymisasusta: Ukki, eikö sinunkin olisi jo aika palata nykyaikaan." Kuvassa Erin Ukin paitaan ja rusettiin pukeutuneena."

Lapsen syntyminen on iloinen asia. Varsinkin meille isovanhemmille se merkitsee paljon: lapsia on kiva hoivata ja helliä. Heidän kanssaan saa iloita ja viettää muistorikkaita hetkiä. He ovat oikeita isovanhempien sydänkäpyjä.

Lapsen kuolema on järkyttävä asia. Mikään maailmassa ei tunnu niin pahalle, kuin lapsen kuolema. He, jotka ovat sen kokeneet, sanovat, että vähintään vuosi menee pahimman surun voittamiseen: syntymäpäivät, juhlapyhät ja muut tapahtumat tuovat muistot mieleen.

Meidän lapsenlapsemme Erinin kuolemasta on nyt kulunut hiukan yli kaksi kuukautta, suru, ja ikävä ovat aina pinnalla. Lähdimme vaimon kanssa risteilylle Tukholmaan, jotta voisimme hiukan ”unohtaa” ikäväämme. Kuinkas ollakaan, laivalla oli paljon lapsiperheitä. Monta Erinin kaltaista lasta tuli vastaan, jotka palauttivat muistot siihen, kun Erinin kanssa olimme risteilyllä.

Karjalaiset itkugeenit ja ruoan kanssa nautittu valkoviini, saivat aikaan tunteen koktailin, joka pisti kyyneleet virtaamaan poskille.

Olen monesti verrannut meitä ihmisiä elämän puutarhassa kasvaviksi kasveiksi, joita suuri ja kunnioitettu ylipuutarhuri koulii ja kasvattaa. Joskus on minun vaikea käsittää hänen tahtoaan ja tekojaan: miksi nuoren taimen ei anneta kasvaa, kun moni vaivainen
ja vanha kasvi saa riutua vastoin omaa tahtoaan?

Miksi minä kirjoitan tästä aiheesta? Siksi, että haluan purkaa suruani ja tuskaani kirjoittamalla. Haluan säilyttää kauniit muistot sydämessäni, jotka Erin jätti minulle. Menen joskus kuutamolla ulos ja katselen taivaalle, näenkö siellä pienen kauniin tähden,
joka iloisesti välkehtii, josta Erin lähettää minulle viestin: älä ukki sure, minulla on täällä hyvä olla.

10.07.2013 Pertti-ukki. Kirjoituksen päivämäärä on sattumoisin sama, jona Erin olisi täyttänyt 10 vuotta.

5.4.2020 Pertti Korhonen

Maarit Ahola on Malmin Eläkeläisten viestintävastaava ja jäsensihteeri ja verkkosivujen toimittaja. Työelämän kuviot ovat vieneet yliopiston tutkimusympäristöstä kansainvälisen kaupan ja yhteydenpidon maailmaan. Tietotekniikka on vain väline, ei sen enempää. Se on mahdollistanut nopean yhteydenpidon eri puolille maailmaa ja pitänyt ystäväpiirin laajana.

Nyt puhutaan paljon ikääntyvien digiosaamisesta. Omalla kohdalla oppiminen alkoi 13-14 vuoden iässä, ja olenkin muistellut huvittuneena digiaikaan siirtymiseni vaiheita. Oppikoulun neljännen ja viidennen luokan konekirjoituksen kymmensormijärjestelmän oppiminen oli kaiken alku. Jossakin vaiheessa sain matkakirjoituskoneenkin, ja se kainalossani muutin Helsinkiin valmiina opintoihin vuonna 1971.

Heti opiskelun alussa minut valittiin ainejärjestön huvimestariksi ja muun hupailun ohella aloin toimittaa lehteä. Tekstiä napsuttelin ja kuvia piirsin vahapaperille. Korjaus- mahdollisuutta ei ollut muuta kuin raaputtamalla – siitä jäi sininen korjausjälki. Viikissä ylioppilaskylässä oli sinikopiokone, jolla yksi sivu kerrallaan monistettiin ainejärjestömme
lehteä. Hidasta mutta paremmasta ei ollut vielä aavistustakaan.

Varsinaiseen tietokoneaikaan siirryin 70-luvun puolen välin paikkeilla. Olin tutkimusapulaisena mukana Radiokemian laitoksen saamelaisten radioaktiivisuus-mittaustutkimuksissa ja laktoosimalabsorptiota tutkineen Timo Sahin tutkimuksissa Lapissa vuosina 1974 ja 1975. Haastatteluin kerätty tutkimusaineisto piti käsitellä, milläpä muullakaan kuin tietokoneella. Silloin elettiin isojen tietokoneiden aikaa
(hardware). Isolla tarkoitan huoneen tai huoneiston kokoista tilaa, johon koneet oli asennettu. Kaukaan tehtailla Lappeenrannassa käytettiin näitä koneita jo kouluaikanani, mutta lyhyen matematiikan vallinneena en päässyt sitä katsomaan! Meillä Viikissä oli nk. päätelaitteisto (tilaa meni siihenkin), Yliopiston tietokäsittelylaitos sijaitsi Tukholmankadulla Töölössä.

Ruokavaliotiedot ensin koodattiin 0201302 jne., siis pelkkiä numerosarjoja ja sitten lävistettiin lävistyskoneella. Minä koodasin ja lävistin tuhansia ja tuhansia kortteja. Yhtäkään numerovirhettä ei saanut syntyä. Ruoka-aineiden koodeja muistan vieläkin. Yhden tutkimuksen aineisto oli painava. Vein korttilaatikoita taksilla yliopiston tietojenkäsittelylaitokselle, ja auton takakontti oli täynnä. Tilastokäsittelyn ohjelmatkin kirjoitin itse ns. HYLPS-kielellä. Yhtäkään koodauskurssia en ollut käynyt.

Vein myös Pertti Varon elintarvikkeiden kivennäis- ja hivenainetutkimuksen analyysitietoja tietokoneella käsiteltävään muotoon 70-luvun loppupuolella. Samaan aikaan olimme saaneet jo lasketuksi väestötasolla hivenaineiden saantilukuja.
Seleenin saannin todettiin olevan suomalaisilla matalalla tasolla. Säikähdin,
luulin tehneeni desimaalivirheen elintarvikkeiden kivennäisainetietoja lävistäessäni.
Niin ei kuitenkaan ollut, seleeniä alettiin lisätä lannoitteisiin.

Graduni kirjoitin ”leikkaa-ja-liimaa” -periaatteella matkakirjoituskoneellani. Opetin ravitsemushaastattelutekniikoita ja teoriaa sekä miten haastattelutiedot viedään tietokoneelle ja miten ne lasketaan tietokoneella (ATK).

Seuraava steppi olikin tekstinkäsittely, mikä tapahtui Valtion Tietokonekeskuksen TEKO-ohjelmalla. Se oli iso askel raporttien kirjoittamisessa. Siitä tulikin niin rakas, että
Ulkomaankauppaliittoon siirtyessäni asetin sen yhdeksi työhöntulokriteeriksi.

Sähköpostia yliopistolla työskentelevät lähettivät jo 80-luvun lopussa muissa yliopistoissa työskenteleville. Suomeen se levisi 90-luvun alkupuolella. Muistan elävästi, kun Brysselin kollegani Yrjö Lampinen lähetti minulle ensimmäisen Belgian markkinoita kuvaavan värillisen (vaalean vihreä) power point-esityksen.

2000-luvulla organisaatiomme tiedot olivat jo yhteisellä alustalla, johon oli helppo pääsy eri puolilla maailmaa eli tietoliikenneyhteydet olivat kehittyneet lähes koko maailman kattaviksi. Pöytäkoneet muuttuivat kannettaviksi. Kone alkoi kulkea mukana, minne ikinä menitkin. Ohjelmistopuolella Windows ja Microsoft ovat vallanneet markkinat. Skype
mahdollisti palaverit minne päin maailmaa tahansa. Maailma pieneni.

Oma lukunsa on mobiili yhteydenpito, mikä avasi oven sosiaalisen median sovelluksille (applikaatiot) markkinan ja toi sähköpostin, valokuvauksen, äänityksen ym. kännykkään eli toimisto kulkee mukana, ystävät ja työt samoin. Ensimmäinen älykännykkäni oli Nokian kommunikaattori, joka ei sitten sopinut laisinkaan silloisen työskentelymaani Hong Kongin puhelinkulttuuriin, piti ostaa keskeltä avautuva simpukka. Suosittuja kännykkäkoruja en siihen ripustanut.

Nykymaailmaa ei voi kuvitellakaan ilman digitaalisuutta ja sen soluttautumista elämän eri alueille: terveys- ja verotietojen itsehallintaan, matkakortteihin, älyyn laitteissa ja kodinkoneissa, teollisuudessa, kaupassa. Malmin eläkeläisten kotisivujen päivittämisen opettelin vasta pari vuotta sitten.

Teknologinen kehitys ei pysähdy nykyisyyteen, pitää haluta pysyä mukana kehityksessä.

Kirjoittaja Pertti Korhonen on ex-metsuri ja metallimies. Juuassa syntynyt, "elintasopakolaiseksi omassa maassaan" itseään nimittävä. Metsurin hommat hän aloitti kansakouluaikana. Koulun jälkeen Pertti meni pöllejä parkkaamaan. Ikä lienee ollut kolmentoista korvilla. Armeijaan asti hän teki metsä- ja maatöitä. Armeijan jälkeen meni muutama vuosi rakennustöissä, jonka jälkeen Pertti oli 9-kuukautisella levysepänkurssilla Vihdin Nummelassa vuonna 1969. Kurssin jälkeen Lahteen Upolle metallitöihin, ja 28.7.1971 Pertti saapui Helsinkiin. Kassakaappitehtaalla hän työskenteli yli 30 vuotta ja jäi vuonna 2004 työkyvyttömyyseläkkeelle. Pertti on Malmin Metkat -kuoron nokkamies.

Istun pöydän ääressä, ammattiosastoltani saamani vanha arvokkaan näköinen, kohtalaisessa kunnossa oleva kirjoituskone edessäni. Näppäilen tummanruskeita näppäimiä "kymmensormimenetelmällä": kahdeksan sormea hakee ja kaksi vuoronperään lyö. Ääni koneessani on voimakas, mutta koska ilta on vielä nuori, ja yläkerran kersatkin tuntuvat pelaavan jalkapalloa tai jotakin muuta pauketta tuottavaa peliä, voin vielä jonkin aikaa nauttia tämän kirjoituskonevanhuksen aikaansaamasta naputtavasta äänestä pelkäämättä naapureiden häiriintymistä. Tarkoitukseni olisi saada tekstiä ammattiosaston lehteen. Täytyy myöntää, ettei kirjoittaminen jostakin syystä tunnu helpolta. Rupean miettimään syitä, mistä moinen johtuu; olenko unohtanut koulussa oppimani, vai tuliko sittenkin laiminlyötyä koulunkäynti?

Ajatukseni palautuvat kauas Pohjois-Karjalan salomaille, isieni maille, josta kaksi vuosikymmentä sitten nälkä ajoi minut tänne Helsinkiin, missä nyt itseäni ja perhettäni elättelen paljon puhutuilla metallimiehen alimitoitetuilla palkoilla ja sittemmin niistä kertyneillä eläke-euroilla.

Työläisen lapsi ei voi valita, mihin perheeseen haluaa syntyä. Työläisperheeseen minäkin synnyin kuten yhdeksän sisarustani. Eikä minulla ole ollut mitään valittamista, sillä oppihan siinä ainakin työnteon ihanuuden. Ei ollut isiltä perittyjä omaisuuksia ja pääomia, joilla poika olisi kouluja käynyt ja nauttinut nuoren ihmisen harrastuksista, niistä, joita nykyajan nuoret voivat harrastaa.

Kun isäni oli metsuri, oli minullekin kuin itsestään selvää, mihin ammattiin ryhdyn. Niinpä koulunkäynti tuntui joskus vähän turhauttavalta. Kyllä pöllimetsässä pärjää vähemmälläkin lukemisella, tuumailtiin samoin ajattelevien, metsureiksi aikovien poikien kanssa. Ehkä syy siihen, että kirjoittaminen tuottaa vaikeuksia nyt, johtuu siitä, että silloin kouluaikaan tuli annettua turhan suuri arvo metsurin ammatille, eikä arvannut, että joskus joutuu muutakin tekemään.

Niinpä minäkin sitten nuoresta iästäni huolimatta jouduin tukkikämpille. Siihen aikaan ei ollut saloille autoteitä, eikä ollut kulkuvälineitäkään muita kuin polkupyörät tai mopedit köyhillä metsureilla, joten jouduimme olemaan viikot tukkikämpillä. Viikonlopuiksi menimme kotiin vaihtamaan puhtaat vaatteet yllemme. Kait niillä vanhemmilla miehillä lie ollut muukin tarve. Minulle, koska olin vielä keskenkasvuinen, riitti pelkkä vaatteiden vaihto.

Tukkikämpillä vallitsi reilu tukkilaishenki. Siihen aikaan oli vielä ns. lentojätkiä, jotka kiersivät kämpältä kämpälle, ja heille oli kertynyt melkoinen kaskuvarasto, joita oli mukava iltaisin kuunnella.

Olosuhteet eivät aina olleet mitenkään kehuttavat. Saattoi olla kaksi – jopa kolmekymmentä jätkää samassa tuvassa nukkumassa. Nukuttiin kaksikerrossängyissä. Parhaat vitsiniekat rupesivat kertomaan juttujaan, kun oltiin sängyssä. Kyllä niille sai nauraa mahansa kipeäksi. Jos joltain nauraessaan pääsi pieru, niin siitäkös vasta konsertti syntyi. Ei olisi uskonut, miten trimmatut perseet metsureilla olivatkaan, oli pauke semmoinen. Aamulla leijaili niin paksu rukiin tuoksu,
että ei ainakaan yläpetillä nukkuneiden tarvinnut muuta kuin pyyhkiä suunsa ja
painua töihin.

Kyllä siinä kämppäemännällä saattoi olla haukkomista, kun aamulla tuli samaan tupaan kahvia keittelemään. Varsinkin loppuviikosta saattoi emäntä aamulla ihailla näkyä, kun raavaat urokset selällään kuorsata jyräyttelivät yön viimeisiä unia ennen heräämistään. Olisiko syynä ollut tukkijätkille tavanomaiset rasvaiset ruoat, kun monella urholla saattoi olla suvunjatkosalko pystyssä? Jokin yksinäinen torakka oli kiivennyt nupin päähän tutkailemaan kuinka kanssaeläjät reagoivat emännän sytyttämään öljylampun valon aiheuttamaan kajoon.

Yleensä emänniksi olivat valikoituneet ronskinpuoleiset naiset, jotka eivät ihan pienistä säpsähtäneet. Tämmöisistäkin tilanteista he yleensä selvisivät ylimääräisellä
kattiloiden kansien kolistelulla tai saattoivat ärjäistä, että nouskaas jätkät kuselle, jotta saan ämpärin vapaaksi, jotta voin hakea kahvivettä.

Havahduin, kuinka nopeasti ilta olikaan vierähtänyt konetta naputellessa. Suljin silmäni, annoin ajatukseni kiitää kauas menneeseen. Aistin tervaskannon tuoksun, tunsin, kuinka se ritisten ja roiskuen paloi korpikuusen juuressa nielaisten kuusessa roikkuvat naavat lieskallaan. Tunsin myös nokipannun kepin nenässä, mikä antoi hyvän tuoksun puhtaaseen ja raikkaaseen korpiluontoon. Menin rentoutunut tunne sisälläni nukkumaan. Aamulla heräsin kellonsoittoon. Olin nukkunut koko yön selälläni asennossa, johon itseni illalla asetin.

...Onneksi kämppäemäntä ei tullut kahvin keittoon, vaan sytytin itse sähkövalot. Keitin kahvit, jonka jälkeen lähdin metallitöihin.

PS.

Silloin oli vuosi 1985 ja joulukuu, meillä vielä aito luonnon joulupuu. Nyt muoviseen on joulupuu vaihtunut.

Vanha kirjoituskone ja ammattiosasto, historian syövereihin haihtunut

Olin alle nelikymppinen metallimies, ruusuinen tulevaisuus edessä, kuka ties. Työelämän oravanpyörässä pyörin, iltaisin AY- piireissä hyörin

Nyt yli seitsemänkymppinen eläkeläispappa, askel lyhentynyt, tukka harmaantunut, kipeä roppa.

Yölliset unet menneen mieleen palauttaa, aamuiset erektiot eivät enää jaksa täkkiä kohottaa.

Agapetus: Viisi vekkulia. Ohjannut Kalevi Haapoja. Ylärivissä: Mauri Kaksonen, Reino Tupila, Martti Lintala, Antti Matalamäki, Lenni Koivuluoma ja Mikko Miilumäki. Alarivissä: Mirja Sinkkonen, Marja Jaskari ja Airi Tuppela.

Minä Mirja Leppälä, os. Sinkkonen synnyin tammikuussa 1943 Laatokan rannalla Jaakkiman pitäjän Rukolan kylässä. Isäni Eero Sinkkonen syntyi vuonna 1912 ja äitini Siiri os. Pitkänen vuonna 1918, molemmat Jaakkimassa.

Olin puolitoista vuotta vanha, kun jouduimme lähtemään evakkoon, vanhempani jo toista kertaa. Lähdöstä enkä taipaleestakaan luonnollisesti muista mitään. Olimme ensin ruotsinkielisellä seudulla Tiukka-nimisessä paikassa ja sieltä siirryimme Nortusen pihamökkiin Munakkaan.

Isäni sai lunastettua seurakunnalta Kurunkorvesta kolmen hehtaarin peltopalan ja metsää. Saman määrän saivat myös kolme setääni. Kurukorpeen asutettiin myös kuusi muuta karjalaisperhettä. Maisemat olivat varsin erilaiset: ei ollut mäkiä eikä sinisenä lainehtivaa Laatokkaa. Oli tasaista, vettä näki vain tulva-aikaan pelloilla.

Äitini sairasti, ja muistan äidinäidin olleen meillä hoitamassa äitiäni ja minua. Meillä myös kudottiin kangasta. Isäni oli asemasodan aikana tehnyt kangaspuut ja lähettänyt ne setäni nimellä Tiukkaan. Setä oli vapautettu jo aiemmin sodasta haavoituttuaan. Olin saanut sanomalehden naapurista lainaksi ja se kädessäni iloiten pompin kotiin. Siellä oli kovin hiljainen tunnelma, äitini oli kuollut. Olin juuri täyttänyt kuusi vuotta. Isäni joutui tekemään niin naisten kuin miestenkin työt. Hän lypsi lehmät, huolehti peltotyöt, ruoan laiton, pyykin pesun, leipomisen - kaikki. Elämä oli niukkaa. Karjalasta tuotuna meillä oli sivusta levitettävä sänky ja piironki, josta oli matkalla särkynyt peili, mutta sivukaapit olivat ehjät. Kaikki oli aloitettava uudestaan.

Olin oppinut lukemaan, ja niinpä ”Simon Hilta”, sedän vaimo, vei minut kuusijuhlaan
omien lastensa kanssa. Hän kysyi opettajalta: ”Eiks tää tyttö voi tulla tän kouluu, ko hää kert ossaap jo lukkii?” Niinpä opettaja otti minut ensimmäiselle luokalle tammikuussa, kun olin vielä kuusivuotias. Kävin kevätlukukauden ensimmäistä luokkaa ja syyslukukauden toista luokkaa. Sitten jouduinkin parantolaan Ahvenistolle. Olin saanut äidiltäni tuberkuloosin, jonka hän oli saanut hoitaessaan isäni siskoa Jaakkimassa. Pääsin suoraan kolmannelle luokalle päästessäni parantolasta.

Muistan, kuinka oudolta tuntui, kun ihmiset puhuivat eri tavalla kuin mihin olin
tottunut. Kaikkea ei heti ymmärtänytkään. Tietysti se oli molemminpuolista.
Meitäkään ei ymmärretty. Tavat, ruoka, puhe, kaikki oli erilaista. Tuli tunne, että piti nopeasti oppia paikallinen murre ja tavat, että säästyisi naurulta ja kiusaamiselta. En muista minua pahasti kiusatun, kai aika osittain kultaa muistot. Ehkä myös auttoi, kun serkkutyttöni kerran ”rökitti” isompia poikia! Paljonhan se myös riippuu ihmisistä, kaikki ovat erilaisia.

Serkkuni seurusteli pohjalaisen pojan kanssa. He molemmat olivat opiskelemassa Vaasassa. Pojan vanhemmat kieltäytyivät maksamasta poikansa opiskelua, ellei hän lopeta seurustelua karjalaisen tytön kanssa. Niinpä poika teki oman ratkaisunsa ja
hirttäytyi.

Alakoulussa oli naisopettaja Sanni Rautiainen, joka opetti tyttöjen käsitöitä kaikille
luokille. Meidän naapurissamme asui tyttö, joka oli sinne sijoitettuna ja josta perhe sai korvausta. Olimme jo yläkoulussa, kun opettaja määräsi Sirkan pesemään koulun ikkunoita, jotka oli sotkettu pihlajanmarjoilla. Sirkka pesi ikkunoita ulkona ja lauloi: ”Pot pot pot potkun sain”. Minä käännyin katsomaan ja opettaja tuli, tarttui käteeni ja veti minut perässään opettajanhuoneeseen niin kovaa vauhtia, että astuin hänen kantapäilleen. Huoneessaan hän antoi minulle Raamatun käteen ja käski lukemaan. Minä luin: Joka pahentaa yhdenkin näistä pienemmistä, olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyksiin.

Sama opettaja oli ”kultturelli” persoona. Kävin välitunneilla lausumassa hänen
opastuksellaan Lauri Pohjanpään eläinrunoja. Ilmajoella oli joka vuosi kulttuurikilpailut, joihin osallistuin. Viimeisenä kouluvuotena tein tenän enkä mennyt harjoituksiin. Kilpailupäivänä opettaja pyysi minua vanhimpana viemään joitakin oppilaita kirkolle, koska hänelle oli tullut este. Tein työtä käskettyä. Ajoin pyörällä kotiin kolme kilometriä vaihtamaan vaatteita, koska kirkolle piti lähteä, ja takaisin koululle. Yllätys oli suuri, kun minut oli ilmoitettu kilpailuun, vaikka en ollut harjoitellutkaan. Sain kuitenkin silloinkin palkinnon, muistona on viisi hopealusikkaa.

Sama opettaja pyysi minua menemään nuorisoseuran talolle esiintymään. Minun piti tanssia polkkaa heinäsäkki selässä ja laulaa: ”Mä olen Mylly-Matti mä”. Minun, joka olin uskovaisen kodin kasvatti, enkä tietenkään osannut tanssia polkkaa! Kyllähän minä siellä hyppelin. Siitä syntyi pitkäaikainen suhde nuorisoseuraan. Siellä opeteltiin tanhuja ja näytelmiä, joita sitten esitettiin iltamissa. Jopa maakunnassa käytiin esittämässä näytelmiä. Kalevi Haapoja oli meillä muutamia kertoja ohjaamassa. Esitimme myös Pohjalaisia. Mukana oli myös Pirkko Poukka, jonka laulua suuresti ihailin. Pohjalaisissa olin vähällä jäädä myös hevosen alle…. Nuorisoseura järjesti keskiviikkotansseja, joilla saatiin rahaa toimintaan. Sielläkin tuli hypeltyä toisten mukana.

Ensin oli piikomassa ja sen jälkeen pääsin Seinäjoelle Tiklakselle juoksutytöksi
housuosastolle. Munakasta kulki linja-auto Könnin, Kiikerinkylän ja Nikkolan sillan kautta Seinäjoelle. Matkaa tuli kolmisenkymmentä kilometriä suuntaansa. Sittemmin maailma on kuljettanut Seinäjoen ja Hyvinkään kautta Helsinkiin, jossa nykyään asun. Mielestäni osaan suhtautua myötämielisesti maahanmuuttajiin, koska olen itse kokenut sen, miltä tuntuu tulla vieraaseen paikkaan ja kulttuuriin, vaikkakin kieli ja maa olivat yhteisiä.

Päivitetty 18.2.2024